Katutaiteilija Jani Tolin

Kuvataiteilija Jani Tolin äänestettiin viime kuussa Underground Artist of the Year -kilpailun voittajaksi. "Underground" on tosin tässä yhteydessä väärä sanavalinta. Tolin on Suomen tunnetuimpia katutaiteilijoita ja edelleen graffitiskenen ykkösnimiä, vaikka aktiiviset maalausajat ovat jo takanapäin.

Itseoppinut Tolin on outolintu sekä graffiti- että kuvataideskenessä. Liian ammattimainen sopiakseen enää ensimmäiseen, liian kummallinen sulautuakseen jälkimmäiseen. Tolinilla on sama ongelma kuin graffitilla: molemmat ovat tunnettuja, mutta eivät taidepiirien tunnustamia. Se tosin tulee muuttumaan pian.

Jani Tolin piti ensimmäistä kertaa tussia kädessään vuonna 1984. Oli sattumaa, että yksi Suomen ensimmäisistä graffiteista ilmestyi juuri siihen etelähaagalaiseen tunneliin, jossa 9-vuotias Tolin kavereineen sytytteli nuotioita ja kivitti puluja. Maalauksessa luki Hip Hop Don’t Stop. Kotoa löytyneillä tusseilla syntyi viereen oma pieni piissi. Pian Tolin alkoi koristella Milonoffin veljesten kanssa Katajanokkaa ja keskustaa. Oppaana graffitin maailmaan toimi alan raamattu Subway Art.

Tolin lopetti Torkkelin kuvataidelukion vuoden jälkeen ja haki kahdesti Kuvataideakatemiaan, tuloksetta. Työttömyyskorvausten ja vanhempien avustuksen turvin Tolin matkusteli ja järjesti klubeja.

"1990-luvun alkupuolen kaverit kiersi Eurooppaa maalamassa junia, mä valuin klubiskeneen."

Matka vei ensin mainosgraafikoksi, sitten freelancer-graafikoksi ja lopulta taiteilijaksi.

Tolin itse määrittelee taidesuuntansa urbaaniksi katutaiteeksi. Vaikka hänet on 2000-luvulla hyväksytty neljän newyorkilaisen graffitijengin jäseneksi, hän maalaa graffiteja enää harvakseltaan. Taide on työ, graffiti harrastus.

"Useimmat graffitimaalarit pitää katutaiteilijoita ihan spedeinä. Graffitimaalarin näkökulmasta he ovat itse niitä, jotka oikeasti tekee kaduilla asioita.

Katutaiteilijat taas on niitä, jotka on menneet taidekouluun ja leikkineet siellä jollain sapluunoilla. Mä olen tietoisesti pitänyt graffitin ja katutaiteen erillään. Olen kuvataiteilija, jonka teoksissa on vaikutteita graffitista."

Puristien mielestä ainoaa oikeaa graffitia ovat laittomasti tehdyt piissit. Tolin ei ole samaa mieltä.

"Jos se on galleriassa, mutta edelleen visuaalisesti graffitia ja tehty samoilla tekniikoilla, miksi sitä pitäisi kutsua joksikin urbaaniksi aerosolitaiteeksi? Graffitia se on edelleen."

Tolinin mielestä laiton ja laillinen graffiti voivat hyvin elää rinnakkain.

"Graffiti hyväksytään kuvataideskenessä ja akateemisessa maailmassa, ja siitä voi tulla osa kuvataiteen opetusohjelmaa. Mutta ei se vie mitään pois katugraffitilta. Puritanistit voivat edelleen maalata laittomasti niin paljon kuin jaksavat. Ei se, että joku saa apurahaa tai työn galleriaan, ole heiltä pois."

Kyllä vain, Tolin on varma, että kuvataiteilijoiden ja akateemikoiden on jossain vaiheessa pakko tunnustaa graffiti osaksi kuvataidetta.

"Graffiti on merkittävin kuvataiteen suuntaus, joka ­maailmassa on nähty viimeisen sadan vuoden aikana. Se on syntynyt kadulla ilman instituutioita ja levinnyt maailman joka kolkkaan. Viimeisten 40 vuoden aikana se on eniten dokumentoitu taiteen muoto.

Tyylejä on mieletön kirjo, on postmodernistinen, neoklassinen, ekspressionistinen, surrealistinen, dadaistinen, naivistinen, impressionistinen ja vaikka mitä muita suuntauksia."

Suuntauksia ei kylläkään ole nimetty, sillä taidehistoriallista tutkimusta tehdään graffitin levinneisyyteen verrattuna naurettavan vähän.

Katutaidetta ei juurikaan näy Suomessa kaduilla. Sei­nien pesu on edelleen niin kiihkeää, että moni katutaiteilija toteuttaa itseään vain niiden sisäpuolella. Tolin on kuitenkin optimistinen.

"Turussa ja Porissa on maalattu isoja, koko seinän kattavia maalauksia, pian toivottavasti Helsingissäkin. Siitä on vasta vähän aikaa, kun fasistinen nollatoleranssi loppui. Skenellä kestää aikansa toipua."