Yhteiskunta

Yhdistysten tulee itse rahoittaa toimintansa. Yleensä tämä tarkoittaa jäsenmaksuja, joskus myös muunlaista varainhankintaa kuten keräyksiä tai kirpputorien tms järjestämistä. Jos yhdistys ei saa rahoitettua toimintaansa, sen sietääkin kuolla, tai vähintäänkin rajoittaa toimintaansa tuloja vastaavaksi. Tämä kaikki on hyvä ja oikein.

Puolueet ovat tästä suuri poikkeus. Tutkin puolueiden rahoitusta ja kaikilta paitsi yhdeltä löytyi kohtalaisen hyvät tiedot rahoituksestaan. Se yksi oli Keskusta. Heiltä löysin vain onttouttaan kumisevan väitteen "Keskusta noudattaa jo nyt kaikessa toiminnassaan uudistuvaa vaali- ja puoluerahoituslainsäädäntöä. Edistämme kaikin keinoin rahoituksen läpinäkyvyyttä ja avoimuutta suomalaisessa yhteiskunnassa." Yhteiskunnassa ehkä, mutta ei puolueessa. Paitsi ettei puolue kerro rahoituksetaan niin emme ole vieläkään kuulleet puheenjohtaja ja pääministeri Mari Kiviniemen vaalirahoituksesta kuin pienen osan.

En kuitenkaan nyt puutu puoluerahoituksen salamyhkäisimpiin kuvioihin, sillä niistä ei ole vielä viimeistä lehteä käännetty. Keskityn vain jäsenmaksujen ja tukien väliseen suhteeseen.

Puolueet saavat valtaosan tuloistaan puolue- ja lehdistötukena. Veronmaksajat on pakotettu maksamaan puolueiden menot, koska puolueiden jäsenetkään eivät ole halukkaita puolueidensa kuluja maksamaan. Kaikissa tutkimissani puolueissa jokaista puolueen jäsenten maksamaa euroa kohti veronmaksajat maksavat 30 euroa puoluetuen ja lehdistötuen muodossa. Keskimääräinen maksu per jäsen on samaa luokkaa kuin jokaisen veronmaksajan osuus. Paitsi että veronmaksajat tukevat kaikkia puolueita, puolueiden jäsenet vain omiaan. Puolueet ovat iso loisia, joiden toimintaa eivät edes niiden jäsenet ole valmiita rahoittamaan.

Ihmisten halu lahjoittaa ei ole kadonnut mihinkään. SPR saa vuosittain keräyksillä 7 miljoonaa euroa, mikä on noin 10 kertaa niin paljon kuin kaikki puolueet saavat jäseniltään yhteensä. Ihmiset varmasti lahjoittavat rahaa, jos kokevat lahjoitusrahan käyttötarkoituksen tärkeäksi (tai vaihtoehtoisesti kokevat itse saavansa jotain hyötyä lahjoituksesta). Puolueet epäonnistuvat molemmissa. Ihmiset eivät koe puolueita tärkeiksi koska eivät lahjoita niille rahaansa. He eivät koe puolueista olevan hyötyä, koska eivä lahjoita niille.

Kenen asialla puolueet ovat, kun edes aatteen miehet (jäsenet) eivät halua puoluettaan tukea, kansa vielä vähemmän?

Lääkärit ovat niin viisaita. Lääketiede on.

En nyt tee tässä eroa terveyskeskuslääkärien, kirurgien, sairaalalääkärien, keikkalääkärien ja työterveyslääkärien (yms) välille – vaikka kaikkien mainittujen ominaisuuksista kyllä kuulee monenlaisia kommentteja.

Kävin viime viikonloppuna väitöstilaisuudessa ja -karonkassa. Ymmärsin ensi kertaa, miksi lääkikseen tunkee nuoria (ja vanhojakin) ovista ja ikkunoista, miksi koko porukalle maksetaan isoa palkkaa ja miksi niistä kohkataan julkisuudessakin vähän väliä.

Ja lääketieteellinen tutkimus! Se on kertakaikkisen kiehtovaa, ja sen perusteella pystytään tekemään suoranaisia ihmeitä. Vaikeiden sanojen, epämiellyttävältä kuulostavien ruumiintoimintojen ja vakan alle piilotetun kynttilän takaa paljastui upea huippututkimuksen ja kansainvälisen tason huippuammattilaisten maailma, vieläpä täynnä suurelta osin selvittämättömiä salaisuuksia. Että yksittäinen erikoistumisalan haarakin voi olla niin äärimmäisen tärkeä elämälle, ihmislajille ja yhteiskunnalle!

Lääketieteessä toteutuva tutkimustiedon ja käytännöllisen tiedon vuorovaikutus on toimiessaan hieno esikuva mille tahansa yliopistolliselle toiminnalle. Samoin alan toimijoiden omistautuneisuus ja huvittavuuteen asti pikkutarkka oppineisuus.

Helsingin yliopiston ylistävät kokosivun varainkeruumainokset ovat herättäneet ristiriitaisia reaktioita. Ehkä niissä on sittenkin perää?

Tärkein kysymys tulevaisuuden juomatapoihin liittyen kuuluu: voidaanko juomiseen liittyviä merkityksiä muuttaa? Mikäli vastaus on kielteinen, jatkuu suomalainen dokaus-stoori nykyisen kaltaisena vuosikymmeniä eteenpäin. Tällöin alkoholikulttuuri on täysin riippuvainen ulkoisesta sääntelystä. Näin kiellot ja rajoitukset ovat ainoa tapa vaikuttaa. Mikäli juomiseen liittyviä merkityksiä taas voidaan muuttaa, on edessä kovasti toisenlainen tie. Asetamme päämäärän 20 vuoden päähän ja pyrimme kasvatuksen ja valistuksen keinoin saavuttamaan tulosta. Tuon väliajan sääntely – kieltoineen ja rajoituksineen – toimii sekä kontrollimekanismina että muuttuvia merkityksiä tukevana voimana.

Mikä tässä hommassa on niin vaikeaa? Suomalainen juomatapa, jolla viittaan tässä erityisesti humalahakuiseen juomiseen, on osa kulttuuriamme. Kulttuuri muodostuu tietovarannosta, josta ammennamme tietyn tulkintakehyksen läpi merkityksiä. Humalajuominen on hakattu todella syvälle sisään suomalaiseen tietovarantoon. Juhlat, kapakkareissut, firman pikkujoulut, saunaillat, tv-ohjelmat, radio, koko media, kaikki alkoholipuhe, humalaiset kaduilla ja kodeissa, koko kansallinen alkoholin sävyttämä kertomuksemme ja tuhannet muut tekijät pitävät yllä merkityksiä. Ne uusintavat sukupolvelta toiselle samaa stooria.

Nuorten alkoholin käyttö on tällä vuosituhannella siistiytynyt. Mutta tutkimukset osoittavat, että viimeistään mittarin näyttäessä 18 ikävuotta sosiaalistutaan perinteiseen merkitysmaailmaan ja kulutus pamahtaa tappiin – vedetään usein lärvejä. Tämä koskee myös niitä jotka eivät käytä alkoholi lainkaan, sillä he peilaavat ja joutuvat selittämään omaa toimintaansa suhteessa valtaväestöön: ”hei miksi sä et juo olenkaan – älä kato jaksa esittää, ota vaan huikkaa – ei sun kande edes lähteä messiin kun kaikki muut vetää siellä naamat”.

Ihmisten ja sukupolvien välinen vuorovaikutus on luonnollinen osa elämää. Näin ollen sosiaalinen tartunta juomisen merkitysten suhteen on väistämätön: tarttuva kansantauti, sanoisi joku. Nuoret kasvavat kulttuurissa joka kantaa mukanaan tiettyjä juomiseen liitettäviä merkityksiä. Voidaanko merkityksiä muuttaa. Minä en pysty tuohon vastaamaan, mutta kansakunnan kollektiivista tietovarantoa ei taatusti hevin liikuteta.

Jonkinlainen idealismi on kuitenkin paikallaan. Uskonkin valistuksen ajan hengessä, että teoriassa muutos olisi mahdollinen, mutta nykyajan henki ei mahdollista reaalista yritystä. Kasvatuksen korvannut suorittajien tehtailu koulutusjärjestelmässä syö juuret ”suurelta” valistushankkeelta. Kadoksissa oleva vanhemmuus – suomalaisine juomatapoineen – ei tarjoa pohjaa muutokselle. Ennaltaehkäisevän hyvinvointipolitiikan muuttuminen häiriöiden tunnistamisen politiikaksi on askel aivan toiseen suuntaan. Näin jäljelle jää vain teoreettinen strategia juomatapojen muuttamisesta – todellisuus kuljettaa suomalaista yhteiskuntaa aivan toiseen suuntaan.