Yhteiskunta

Oppiakseen äidinkielen merkityksen pitää matkustaa toiselle puolelle maapalloa.

Turistin kyllästyminen englanninkielisyyden puutteeseen arabimaan lentokentällä johti taannoin tarjoilijan kipakkaan kysymykseen: "Puhutko itse arabiaa??" Tulin luokitelluksi taas yhdeksi jenkkiurpoksi jonon perälle.

Ulkomailla on välillä vaikea muistaa, että ei, englanti ei ole Suomen virallinen kieli eikä juuri kenenkään täällä syntyneen äidinkieli. Kaikki amerikkalaisetkaan eivät tajua sitä selittämättä; (turhaan) parjattu kieltenopetus yhdessä elokuvatekstitysten kanssa on purrut melko hyvin.

Osaamisen varjopuoli on, että illuusio kahdesta kohteliaasti vierasta kieltä puhuvasta tasavertaisesta maailmankansalaisesta särkyy nopeasti, kun (työkseen englantia puhuvalta) tarjoilijalta loppuu suomalaisen nuoren kanssa sanavarasto jo ravintolan ulko-ovella.

Ja nyt takaisin kotimaahan.

Tällä viikolla huomasin käyttäväni yksinkertaisissa, jopa tylsissäkin työasioissa niin monitahoista ja sivumerkityksillä ladattua suomea, että kun puhekumppani kuulee puutteellisen kielitaitonsa vuoksi vain sen mitä oikeasti sanon, viesti ei mene perille. Turhauttavaa.

Samaan aikaan kun yhdys sana virheistä nillittävät nörtit bondaavat Facebookissa, hyvinvointiraporteissa keskustellaan jo siitä, miten eri sosiaaliluokkien suomenkieliset eivät pian enää ymmärrä toisiaan, koska puhuttu ja kirjoitettu kieli, sen rakenteet ja sanat merkityksineen ovat ihan eri planeetalta.

Kun vertaa ruotsinkielisten tai muiden suomea toisena kielenä puhuvien suomenkielistä puhetta äidinkieliseen, huomaa jossain vaiheessa, että persoonallisuus muuttuu kielen mukana. Yksi yleinen tapa kompensoida suomen sävyjen ja yksityiskohtien puutteellista hallintaa on hymyillä kaiken aikaa leveästi.

Hymyllä ei pärjää kuin livetilanteessa, ja niinpä kielitaidon osittainen puuttuminen heittää monet fiksut, nuoret maahanmuuttajat ulos koulutusputkesta jo ennen lukiota.

Nykymaailmassa ihminen on rampa, jos hän ei saa kielellistä kontaktia ympäristöönsä, ja liikuntavammainen, jos hän ei osaa kieltä kuin ontuen.

Ymmärsitkö? ;)

Moni pystyy vaivatta jättämään puolison tai muun perheenjäsenen pyynnöt ja kehotukset huomiotta. Yhtä helppoa on olla sokea muiden ihmisten sanattomille viesteille. Mutta: harvempi kykenee suodattamaan systemaattisesti pois sitä, mitä näkee joka päivä vuosien ajan suoraan silmiensä edessä. Tämä erityiskyky löytyy joidenkin puolueiden poliitikoilta ja lisäksi merkittävältä joukolta opettajia.

Aioin ensin otsikoksi ”Mitä välitunnilla oikeasti tapahtuu?” mutta luovuin siitä, sillä se ei kuvaa riittävän tarkasti kouluelämän hienovaraisuutta. Kutkuttavin ja haastavin tapahtumapaikka oppilaiden väliselle julmuudelle on opettajan silmien alla, kesken tunnin tai muuten valvotussa tilanteessa. Lopulta aika harva kiusaaja on niin tyhmä, että sijoittaa vallankäyttönsä tärkeimmät hetket välitunnilla tapahtuvaan kahakkaan: siitähän jää kiinni.

Yhdessä Kyky-seminaarin (http://www.syl.fi/opiskelukyky/) esityksistä todettiin, että yksi keskeinen stressiä lievittävä ja opiskelukykyä ylläpitävä tekijä on kokemus oikeudenmukaisuudesta. Ei siis mikään ihme, jos nuorten stressitasot ovat koholla: olemalla äänekäs saat koulussa helposti rangaistuksen, olemalla hiljaa et saa oikeutta (koska ”kukaan ei ole nähnyt mitään” eli opettaja katsoi muualle ja oppilaat välttävät mieluummin vasikointia kuin väkivaltaa).

Paras kuulemani esimerkki läsnäolosta: oppilaiden, pulpettien ja tuolien lisäksi luokasta oli saatu kuljetettua ulos opettajanpöytä, johon opettaja oli alun perin nojannut, ennen kuin opettaja itse huomasi mitään. Samalla logiikalla näkemättä jäävät lyönnit, potkut, nolaamiset, kampitukset, viinapullot, veitset, viiltävät solvaukset ja niittipyssyllä ampuminen.

Hyvät uutiset: nämä eivät ole yhden ihmisen kokemuksia.
Huonot uutiset: ne ovat tuhansien kokemuksia.

Mitä sinä näit?