Olen Suomen ylioppilaskuntien liiton eli SYL:n puheenjohtaja vuonna 2009, ja puolustan työkseni suomalaista yliopisto-opiskelijaa. Järjestömme missio eli olemassaolon syy ja tarkoitus on ”opiskelijan parempi huominen”. Tehtävä koskee nykyisten opiskelijoiden tulevaisuutta, mutta myös tulevien opiskelijoiden opiskeluaikaa. Meillä on lakisääteinen jäsenyys, joten edustan työssäni kaikkia Suomen 140 000 yliopisto-opiskelijaa.
Kun esittelin SYL:iä keskiviikkoaamuna kiinalaisille arvovieraille, yksi heistä kysyi: mistä voin tietää, mitä opiskelijat ovat asioista mieltä? En mistään, mutta vastasin että meillä on tämä järjestödemokratia. Kun yliopisto-opiskelijalla on asiaa, hän (1) äänestää edustajistovaaleissa. Vaaleilla valitut edustajat valitsevat (2) hallituksen ja sille puheenjohtajan. Hallitus valitsee (3) sihteeristön, jonka kanssa edustaa omaa ylioppilaskuntaansa eli yliopistonsa opiskelijoita (4) SYL:n liittokokouksessa ja muissa tapahtumissa. Liittokokous valitsee (5) hallituksen ja sille puheenjohtajan. Tämä hallitus jälleen valitsee (6) sihteeristön, jonka kanssa yhdessä edustaa suomalaisia yliopisto-opiskelijoita valtion päätöksenteossa. Tätä me sitten kutsumme demokratiaksi.
Olen vuoden aikana tavannut paljon niitä, jotka suomalainen opiskelijanuoriso on valinnut edustamaan itseään (2-6). Jos olisin suomalainen opiskelijanuoriso, ajattelisin vielä toiseen kertaan. Totta kai mukana on paljon fiksuja ihmisiä, mutta heistä monet ovat myös tarpeeksi fiksuja vaihtaakseen ajoissa maisemaa. Osin siksi ylioppilasliikkeestä löytyy sellainen määrä yksisilmäistä ajattelua, että kreikan tarustot kalpenevat. Ja kuten esikuvansa, nämäkin kykloopit heittelevät mielellään kiviä ohikulkevien odysseusten niskaan.
Istun edellä kuvatun talon katolla, joten en aio purkaa sitä aivan kokonaan. Tässä blogissa on siksi luvassa asiaa lähinnä opiskelusta ja koulutuksesta, mutta vähän käydään myös opiskelijapolitiikan puolella.
Lukuiloa!