Lopullinen totuus kuntaliitoksista

Lähdin 8 vuotta sitten abiturienttina ensimmäistä kertaa kuntavaaleihin ehdolle. Jo 2004 käytiin orastavaa keskustelua siitä, ratkaisisiko mittava kuntaliitosaalto julkisen talouden ongelmia. Perehtyessäni silloin kuntien talouteen muodostin näkemykseni, joka on kestänyt näihin päiviin saakka: kuntaliitos ei pelasta yksittäisen kunnan tai Suomen taloutta.
Vuosien vieriessä ja tilanteiden vaihdellessa olen ollut viemässä läpi oman kotikuntani liitosta. Äänestin asian puolesta valtuustossa ja uskon yhä, että toimin oikein. Neljän kunnan uusi Kauhava perustettiin siksi, että pitkällä tähtäimellä Etelä-Pohjanmaan pohjoisella reuna-alueellakin olisi menestymisen edellytyksiä.

Kuntaliitos voidaan teknisesti tehdä kahdella tavalla. Joko yhdistyvät kunnat lakkautetaan ja perustetaan yksi uusi tai sitten liittyvät kunnat sulautuvat yhteen liittyjäkuntaan. Periaatteessa kysymys on pelkästä juridiikasta, mutta asiassa on myös syvällisempi puoli: kun pieni kunta sulautuu isompaan, on kysymys ”keskuksen” laajenemisesta. Kun luodaan uusi kunta ja ehkäpä etsitään uusi nimikin, on helpompi olla tasapuolinen.

Mihin pohjaan näkemykseni, ettei liitos sinänsä tuo säästöjä? Perussyy on kuntien kulurakenne. Kuntien menoista tutkimuksesta riippuen 2-4 % on hallintoa. 60-70 % on sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Noin 20 % on koulutuksen menoja. Kärjistäen voi sanoa, että kuntien talouden kannalta vain kouluilla, sosiaalitoimistoilla ja terveyskeskuksilla on merkitystä. Toinen merkittävä syy säästöjen katoamiseen on Suomessa kuntien työntekijöille säädetty viiden vuoden suoja-aika. Suoja-aika tarkoittaa sitä, että kuntaliitoksesta seuraavien viiden vuoden aikana työntekijöitä ei saa irtisanoa tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä. Poikkeuksen muodostaa työntekijä, joka kieltäytyy tarjotuista uusista töistä. Jälleen kärjistäen voi todeta, että vaikka kaikki kunnat liitettäisiin Helsinkiin, ei se vähentäisi yhtään mummoa palvelutalosta Kajaanissa tai hätää kärsivää lasta Turusta.

Kunnan taloudessa todellisia säästöjä tuo palvelurakenteisiin pureutuminen. Täytyy kysyä kolme kysymystä: MISSÄ, KUKA ja KUINKA? Missä palvelut ovat, keskitetäänkö niitä, kierrätetäänkö niitä kylillä esimerkiksi palvelubusseilla? Kuka tekee, kunta kaiken itse vai ulkoistetaanko niitä yritykselle tai järjestölle? Kuinka palvelut tehdään, meneekö lääkärin työaika potilaiden kohtaamiseen vai paperin pyöritykseen? Kuntaliitos on usein Troijan hevonen: sen avulla pystytään salakavalasti vaikuttamaan palvelurakenteeseen. Pienempi joukko päättäjiä pystyy uudistamaan paremmin kuin monen kunnan luottamushenkilöt. Kääntöpuolena on kuntalaisten passivoituminen: arkikokemus kertoo, että uuden isomman kunnan asioihin on pienempi into vaikuttaa ja uusi kunta tuntuu etäiseltä.

Miksi kuntaliitos kannattaa joskus tehdä? Kiistatta liitos lisää elinkeinoelämän kiinnostusta alueeseen ainakin hetkellisesti. Asumisen ja liikenteen järjestely voi varsinkin kasvukeskusten ympärillä parantua. Oleellista on, että liitos tehdään vapaaehtoisesti ja valtio palkitsee sen bonuksella eli liitosavustuksilla. Säästöliitoksia ei kannata tehdä, strategisia kyllä. Yhteisellä luottamuksella tulee hyviä liitoskuntia, mutta pakolla ja ylhäältä sanelemalla vain toraa ja uutta byrokratiaa.

Kaiken kaikkiaan puhe ”vahvoista peruskunnista” on löpönpöpöä. Julkisen talouden kestävyyden kannalta tärkeintä on terveydenhuollon uudistaminen joko maakuntavetoiseksi tai Kelan valtakunnallisesti hoitamaksi. Kuntavaalien lähestyessä on hyvä muistaa, mikä kuitenkin ratkaisee yksittäisen paikkakunnan kohtalon. Kuntapäättäjien tehtävänä on pitää huoli siitä, että oman alueen ihmiset ja yritykset voivat hyvin. Silloin ei tule erikoissairaanhoidon laskupinoja ja verotuloja ropisee kassaan.