Siinä vaiheessa kun sanottava loppuu, voi vielä yrittää mulkaista. Mutta mitä, jos viestin kohde ei katso kohti?
Suomalaisten yliopistojen perusyksikkö, massaluento, säilyttää suosionsa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Syynä ei suinkaan ole opiskelijoiden into kyseistä opetusmetodia kohtaan, vaan silkka luonnonlaki: opettaja ei halua lakkauttaa instituutiota, jonka keskeinen sisältö on viikottainen tai jopa päivittäinen annos satoja häntä mielistellen tuijottavia ja kiinnostuneisuutta näytteleviä silmäpareja.
Mikä kuvasta puuttuu? Sinä. Ja sen myötä kaikki muukin olennainen, sillä kuten monilla tutkimukseen perustuvilla massaluennoilla opetetaan, massaluennoista ei opetusmetodina ole tutkitusti paljonkaan iloa.
Luentosali on vähän niin kuin vanhan Kymppitonni-ohjelman lokerikko, jossa kilpailijat istuvat omissa looseissaan ja näkevät vain – Riitta Väisäsen. Vuorovaikutuksen, harjoitusten ja muun nykyaikaisen (lue: 1960-luvulla keksityn) hömpötyksen tarjoama hyöty oppimiselle on paljon suurempi, sivuvaikutuksista puhumattakaan.
Opiskelijoiden välinen vuorovaikutus on vähän kuin vauvojen. Paitsi että se monipuolistaa ja syventää tietorakenteiden konstruointia, myös tarjoaa huomattavasti hiljaa istumista paremmat edellytykset ns. elämän hankkimiselle. Kun vierustoverin kanssa saa kommunikoida, saattaa tämän soveltuvuus leffaseuraksi ratketa ilman valtavaa alkoholin- ja rahankäyttöä sisältäviä juhlamenoja. Ei sillä, etteivätkö nekin olisi hauskoja.
Seuraavan kerran kun huomaat puhuvasi opiskelutoverisi kanssa ensi kertaa vasta loppuillan vaivaannuttavassa laskuhumalassa, kelaa nopeasti taaksepäin kurssi-ilmoittautumisten hetkeen ja rastita sittenkin se liian vaivalloiselta vaikuttanut case-pohjainen ryhmätyöhärpäke. Voit samalla oppia jotakin.