Olen seurannut Nokian ja Applen välistä kamppailua syvän ristiriitaisin tuntein.
Toisaalta Apple on lempi-brandini, en ole koskaan käyttänyt mitään muita koneita kuin Macceja. Faniasenteella olen ostanut aina uusimman masiinan kun sellainen on tullut markkinoille ja kotona on laatikot pullollaan eri sukupolvien virtapiuhoja ja iPodien kaapeleita.
Käydessäni Applen pääkonttorissa 90-luvun puolivälissä, olin lähes kuin katolinen Vatikaanissa. Siinäkin suhteessa, että rakennuksessa harras mutta hiljainen tunnelma. Elettiin vuosia, jolloin Apple oli lähestymässä nopeasti ”kuka sammuttaa valot”-tilannetta.
Nokia on tietysti kansallinen instituutio, jonka suurenmoisesta menestyksestä jokaisen suomalaisen pitäisikin olla ylpeä. Ja menestymättömyydestä taas pitäisi olla huolissaan.
Pakostakin herää kysymys kuinka paljon noin isojen yhtiöiden menestys on toimitusjohtajasta kiinni. Apple meinasi kuihtua olemattomiin, ennen kuin Steve Jobs palasi takaisin. Nokia porskutti menemään, kun Jorma Ollila oli puikoissa. Voiko se olla näin yksinkertaista?
Teki mieleni sanoa, että ei voi.
Kunnes luin ja näin miten Olli-Pekka Kallasvuo veti keynotea Nokia World 09-tapahtumassa. Poissa oli skraka ja pikkutakki, nyt oli päällä west coast-meininki. Pari tanssiaskeltakin OP kuulemma heitti kehiin, tosin ihan niin pitkälle en jaksanut YouTube-pätkiä katsoa, Kallasvuon englanti kun toimii merkittävästi paremmin luettuna kuin kuultuna… Ju nou vatai miin.
Herran kiitos, että Kallasvuo ei ollut laittanut päällensä vielä samanlaista kireää mustaa poolopaitaa kuin Jobs.
Mikään muu lukemani tai kuulemani ei ole saanut minua huolestuneeksi Nokian tilasta. Tämä sai.
Keilaniemi ei muutu Cupertinoksi, eikä Olli-Pekasta tule showmiestä. Mutta ei tarvitsekaan. Onneksi laitteiden ja idoiden kopioiminen sekä siitä eteenpäin jalostaminen on paljon helpompaa kuin toimitusjohtajan tyylin tai karisman.
Näkemykselliseen hyvien ideoiden kopiointiin se Applenkin menestys on perustunut. Mutta myös paketti on ollut kaunis katsella.