Blogi

Lueskelin äsken vanhoja blogimerkintöjäni ja totesin, että parisuhteellisuuden myötä minusta on tullut laiska ja tylsä bloggaaja. Kaikki se ironia ja tietty sarkasmi, mikä minussa ennen asui, on kadonnut todellisen elämän pyörteisiin, eikä sitä enää näy blogeissani. Minä en oikeastaan ole muuttunut mutta luulen, että suollan niitä samoja asioita nykyisin enemmän kotona, mitä ennen päästelin blogiini. Nyt kun on joku jonka kanssa sarkastella ja ironisoida, olen ottanut siitä kaiken irti. :)

Sarkasmi ja ironia ovat siis edelleen iso osa minua... (näin sanottiin juuri äsken). Ja hyvä niin. Tykkään itsestäni juuri sellaisena kuin olen.

Varattiin eilen lennot maailman toiselle laidalle. Heti kun kesäloma alkaa, surautetaan reiluksi kolmeksi viikoksi kauas lämpöön ja aurinkoon. Pääsen siis vihdoinkin työntämään varpaat hiekkaan ja istumaan palmun alle. Taidan myös kelliä aalloissa ja paahtaa itseäni auringossa. Matkasuunnitelmat on vielä ihan auki mutta pääasia on että ollaan menossa jonnekin. Olen odottanut tätä niin kauan.

Kropanhuolto-projekti on tuottanut tulosta yllättävän helpolla. Olen kutistunut monta senttiä, ja painoa on pudonnut myös ihan kiitettävästi. Kesäksi ehdin kutistua vielä vähän lisää, joten ehkä tulevia matkakuvia katsellessa ei tarvitse enää voivotella omaa lössähtänyttä ulkoasua, vaan voi olla tyytyväinen itseensä. Aika valtaisan hieno tunne!

Kuuntelin tänään bussissa, kuinka joukko teinejä keskusteli Alvar Aallosta. Noin kymmenen nuoren joukosta yksi tiesi, että "se suunnitteli ne lasit", muut olivat lähinnä hiljaa. Kukaan ei osannut nimetä mitään muuuta Aallon saavutusta.

Tunsin jonkin asteista myötähäpeää näitä tulevaisuuden toivoja kohtaan mutta ennen kaikkea tunsin oloni melko ahdistuneeksi. Tässäkö ovat oikeasti ne tulevaisuuden toivot, jotka vievät Suomea maailmalle tulevaisuudessa, ja pitävät meistä huolta kun me olemme vanhoja?

Juuri nyt tunnen suurta ylpeyttä siitä, että oma yleistietoni on hiukan vankemmalla pohjalla. Iso kiitos kuuluu omalle äidilleni, jonka kanssa olen käynyt monen monta hyvää keskustelua, ja joka on kuin tietopankki monen asian suhteen. On myös pakko kiittää äitiäni siitä, että hän on aina osannut pitää yllä lastensa luontaista uteliaisuutta. Näin olen oppinut paljon asioita.

Toivottavasti omat lapseni (mikäli sellaisia joskus on) ovat yhtä uteliaita kuin minä, sillä maailma on paljon ihmeellisempi paikka, kun on jotain uutta ihmeteltävää ja opittavaa.

Syksyllä kotiimme saapui uusi "perheenjäsen", Juan Carlos. Aluksi luulin, että oli ihan normaalia, että karvoja on joka puolella. Ajattelin, että ajan kanssa se loppuu. Toisin kuitenkin kävi. Viimeiset puoli vuotta on ollut melkoista karvashowta. Valkoisia karvoja on ollut ihan joka puolella; sohvalla, pöydillä, vaatteissa, sängyssä... Viimein oli pakko tunnustaa tosiasiat: JC:lla taitaa olla kapi. :/

Viime viikolla meni sitten lopullisesti hermot ja laitoin entiselle omistajalle palautetta. Sain vastauksen yllättävän nopeasti ja sovimme, että voimme palauttaa JC:n.

Nyt meillä on uusi JC! Turkki kiiltää ja ainakaan vielä karvoja ei näy missään. Ja se on nyt kokonaan musta! Wohoo!!!

Noin viisi vuotta sitten tajusin olevani vanha. En enää jaksanut riekkua aamuun asti baarissa, puhumattakaan jatkoista. Siinä missä ennen löysin itseni jatkoilta lauantaiaamuna tuijottamassa yliopistolta varastettua mäyrää tai pelaamassa sählyä jokun eteisessä, huomasin löytäväni itseni aina vaan omasta sängystä. Yksin.

Kolme vuotta sitten tajusin olevani sinkku. Olin matkalla baarista kotiin kun tapasin sattumalta yhden puolitutun kundin, jonka kanssa jäin puiston penkille istumaan ja juttelemaan. Muistan, kuinka istuimme useamman tunnin katsemassa kuinka kaupunki herää uuteen päivää. En enää edes muista hänen nimeä mutta jostain syystä muistan hyvin mistä puhuimme. Meillä oli ikäeroa useamman vuoden verran emmekä oikeastaan edes tunteneet toisiamme mutta tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Ehkä jossain toisessa elämässä tai toisessa tilanteessa olisimme voineet jatkaa juttua pidempäänkin, ehkä jopa läpi koko elämän. Mutta ei nyt. Auringon noustessa jatkoimme eri suuntiin, enkä sen koomin ole nähnyt häntä.

Kaksi vuotta sitten tajusin, että en ehkä koskaan löydä itselleni sellaista ihmistä, jonka kanssa haluan viettää koko loppu elämäni. Olin tavannut parin edellisen vuoden aikana paljon ihania ihmisiä mutta kukaan ei tuntunut "omalta". Oli elokuu ja olin menossa treffelle. Sanoin ystävälleni, että näiden treffien jälkeen en enää halua vähään aikaan tutustua yhteenkään ihmiseen. Olin väsynyt puolittaisiin ihmissuhteiin ja "ihan kivoihin" tyyppeihin, joten olin päättänyt heittää kirveen kaivon. Ruostukoon siellä. Toisin kuitenkin kävi.

Tänään tajusin, että en olekaan vanha enkä sinkku. Niin se vaan maailma muuttuu, ja minä myös. Uusi minä alkaa olla jo monta senttiä pienempi kuin entinen, ja vaakakin näyttää ihan eri lukemia kuin muutama kuukausi sitten. Elämä on melko merkillinen juttu. :)

Laskeskelin pari viikkoa sitten, että tulevan kevään/kesän aikana tiedän ainakin kahdeksan syntyvää vauvaa. Yksi ehti maailmaan jo tällä viikolla ja tästä eteenpäin vauvoja tupsahtaa maailmaan tasaisen tahtiin aina elokuulle asti.

Oivallettuani tämän maailmaan tulevien vauvojen runsauden, olen pakosta joutunut miettimään omaa suhtautumistani ympärilläni pyöristyviin vatsoihin. Olen erityisen onnellinen erään hyvän ystäväni vauva-uutisesta, mutta toisaalta minua ahdistaa. Tästä eteenpäin olen ainut ystäväpiirissäni, jolla ei vielä ole lapsia. Sukuun syntyy myös ihan kohta ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Tiedän, että odotuksia on myös tähän suuntaan, vaikkei niitä kukaan ääneen lausukkaan. Työpaikalla yksi jos toinen kulkee kohta ison mahansa kanssa. Toisen ystäväpiirissä on myös odotettavissa haikaran vierailua. Kampaajanikin jää kohta äitiyslomalle.

Kaiken tämän vauvapaljouden keskellä olen vähintäänkin hämmentynyt. Vauvat ovat ihania ja tiedän kuinka odotettuja nämä pienet ihmisenalut ovat olleet. Silti en tiedä, miten suhtautuisin tähän kaikkeen. Isäni, joka tunnetusti osaa päästellä valtaisia sammakoita suustaan, totesi minulle äskettäin, että "olet jo siinä iässä, että kaikki ikäisesi saavat lapsia." Tänks! :/

Olen aina tykännyt lapsista ja tiedän, että haluan jonain päivänä myös omia lapsia. Elämäni on kuitenkin mennyt niin, että perheen perustaminen ei joko ole ollut ajankohtaista tai mahdollista, joten olen oikeastaan tahtomattani joutunut odottamaan "tähän ikään" asti. Ja nyt olen joutunut tilanteeseen, jossa kaikilla muilla on jo jotain, mitä minulla ei vielä ole, mutta mitä minulla odotetaan olevan.

Loppuen lopuksi en edes ole varma, odotetaanko minulta oikeastaan mitään, vai olenko vain luonut itse itselleni nämä odotukset.

Äärimmäisen ärsyttävää.

Olen harjoitellut nyt viikon ns. "sinkkueämää" ja todennut, että en ehkä enää viihtyisi sinkkuna. Miten ennen pärjäsin yksin? Miten ihmeessä vietin aikaani? Mitä minä tein? Missä kävin? Ja ennen kaikkea - kenen kanssa minä oikein puhuin?!? Olen huomannut tämän viikon aikana, että tyhjään ja hiljaiseen kotiin on tylsä tulla. Eihän täällä ole ketään kenelle puhua!!! En jaksa joka ilta lärpätä puhelimessa kavereiden kanssa, ja yhteiset puhelut on typistetty lähinnä päivän kuulumisten vaihtoon. Kymmenen minuuttia illassa on ihan liian vähän minun kaltaiselle lärpälle.

Ajalla on merkillinen vaikutus ihmismieleen. Jostain syystä minun on melkein vaikea muistaa, millaista oli olla sinkku. Puolitoista vuotta ei vielä ole kovin pitkä aika, mutta elämäni on muutuunut paljon sinä aikana. Olen tottunut jo siihen että minusta on tullut me, ja että minun onkin meidän. Olen myös jo niin tottunut siihen, että asunnossa on mies, että olen luopunut kaikista niistä "miehisistä" askareista, joista ennen selviydyin itsekseni. En vaan enää viitsi nähdä sitä vaivaa, kun tiedän että joku toinen sen hoitaa. Elämästä on tullut jollainlailla yksinkertaisempaa ja helpompaa, mutta samalla myös moniuloitteisempaa.

Olen aina sanonut olevani enemmän parisuhde-tyyppiä kuin sinkku-sorttia. Ei niin että sinkkuelämässäni olisi ollut mitään sen kummempaa vikaa mutta minun luonteelleni suhteellisuus sopii paremmin. Tämä viikko on ollut varsin hyvä merkki siitä. Ikävä on ihan mieletön ja lasken jo tunteja siihen, kun toinen vihdoinkin laskeutuu taas tämän maan kamaralle.

Vaikka puhun lähes työkseni, niin tuntuu että pää räjähtää kohta, jos en saa puhua jonkun kanssa. Haluan että kotona on joku jolle voin höpöttää ja vastavuoroisesti myös mököttää. Joku joka ei välttämättä aina edes kuuntele puoliakaan siitä mitä puhun, mutta on kuitenkin läsnä. Joku joka sanoo "hmmm" tai "juu" kun minä puhun. Joku joka huomaa, että en puhukaan ja antaa minun olla hiljaa. Joku joka osaa ottaa juuri silloin lähelle ja lohduttaa.

Onneksi odotus päättyy huomenna.

Kuulin tänään jotain, mitä osasin jo eilisen perusteella odottaa mutta silti se sai minut surulliseksi. Tuntuu kohtuuttomalta ja väärältä. Toisaalta kiukuttaa ja mieleni tekisi huutaa. Haluaisin estää ihmisiä tekemästä typeriä päätöksiä ja sanoa, että en salli tätä. Tässä asiassa ei vaan kuitenkaan enää ole millään mitään merkitystä mitä teen. Valinta on tehty ja minä en voi siihen vaikuttaa. Ammatillisesti olen tehnyt parhaani, ja tiedän että olisin saanut vielä paljon aikaan. Läpimurto oli jo tehty mutta sillä ei ollut mitään arvoa. Ei ainakaan niille ihmisille, joille sen olisi pitänyt eniten merkitä. Tehokkuus ja kunnianhimo taisivat ajaa asioiden edelle. Jonnekin niiden jalkoihin unohtui pieni ja tunteva olento nimeltä lapsi.

Reilu kuukausi sitten päätin muuttaa elämäntapojana koska kyllästyin peilistä näkyvään kuvaan. Olin tullut vihdoin siihen pisteeseen itseni kanssa, että en enää viihtynyt omassa kropassana. Oli pakko valita suunnanmuutos tai itseinho, minä valitsin ensimmäisen.

Nyt huomaan vähitellen muutoksia sekä kropassani että pääni sisällä. Hitaasti mutta varmasti paino on hiipinyt alaspäin ja olen huomannut, että en enää kaipaa kaikkea hyvää ja makeaa mässytettävää. Olen myös huomannut olevani ehkä vähän pirteämpi. Uni tulee helpommin ja jaksan päivän paremmin. Nälkää en ole nähnyt oikeastaan kertaakaan, vaikka olen tiputtanut kaloreita pois. Ruokavalion muutos on ollut positiivinen kokemus. Olo on kevyt ja mieli hyvä. Matkaa on vielä vaikka kuinka mutta tavoite siintää silti kirkkaana mielessä.

Uusi minä, here I come!

Kuulin viime viikolla mielenkiintoisen huhun itsestäni. Olen kuulemma raskaana, tai ainakin "lapsentekopuuhissa". Vaikka tämä tieto jo sinäänsä on varsin mielenkiintoinen, niin se mikä tekee tästä vielä kiinnostavampaa, on se ajatus mihin tämä "tieto" perustuu. Joten palataanpa ajassa hieman taaksepäin...

Kun vaihdoin viime syksynä työpaikkaa, irtisanoutuminen ei mennyt ihan parhaissa tunnelmissa kaikkien ihmisten suhteen. Minua syytettiin petturuudesta ja luottamuksen pettämisestä, sillä olinhan luvannut olla kyseisessä työpaikka kuulemma eläkkeeseen asti. Mitään ei kuitenkaan sanottu suoraan, vaan kuulin kyseisistä asioista aina mutkan kautta. Ainut mitä sanottiin suoraan, oli se, että raskauden olisi vielä voinut hyväksyä ja ymmärtää mutta se, että sanoin itseni irti oli ihan käsittämätöntä. Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta neuvotella suuremmasta palkasta mutta kieltäydyin siitä.

Ennen joulua sain sitten entisen työpaikkani taholta varsin merkillisen teksiviestin. Siinä toivoteltiin hyvää uutta vuotta ja "onnea kaikkeen muuhunkin". En noteeranut viestiä sen kummemmin mutta ihmetelin kyllä mitähän "onnea" sillä tarkoitettiin. Mutta nythän sekin sitten selvisi.

Koska olen raskaana, tai ainakin pyrkimykseni on siihen suuntaan, niin tarvitsen "onnea". Ja mitä todennäköisimmin tällä "raskaudella" selitellän myös sitä, miksi sanoin itseni irti, sillä muutenhan en olisi tehnyt niin. Kaikkihan oli niin hyvin ja täydellistä. Ja toki jokainen nainen irtisanoo itsensä vakituisesta töysuhteesta tullessaan raskaaksi.

Jep... kuulostaa ihan selvältä. Ja erityisen loogiselta. On se vaan jännä, miten ihmismieli toimii, kun on tarve selittää kaikki omaksi eduksi eikä suostu näkemään itsessään tai omassa tominnassan mitään parannettavaa tai negatiivista.

Taidan mennä keväämmällä näytille eli sitten kun olettu raskauteni on päättynyt. Voi sitten vaikka seuraavaksi pohtia sitä, kuinka huono äiti olen kun luuhaan pitkin kyliä ja vauvakin on ties missä.

LOL