Blogi

Päätin suunnata nenän kohti kotiseutua, koska lomasuunnitelmat menivät uusiksi peruuntuneen matkan takia. Pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja tulin muutamaksi päiväksi äidin nurkkiin pyörimään. Täällä saa ainakin rentoutua ja vaan olla, nukkua pitkään ja istua valmiiseen ruokapöytään. Helppoa elämää. :) Tiedän että muutamassa päivässä alan kaivata jo omaa rauhaa ja omia kuvioita ja pakkaan taas kamani ja suuntaan takaisin omaan kotiin. Mutta nyt rentoudun tällä ja unohdan kuumeen ja jatkuvan vitutuksen, ja nautin keväästä.

Eilen illalla sain tekstiviestin ihmiseltä, jolta en sitä osannut odttaa. Hän olisi halunnut nähdä ja jutella. Harmi että olin reilun sadan kilometrin päässä hänestä, joten tapaaminen ei ollut mahdollista. Hassua sinäänsä, että viimeksi kun olin täällä kotona käymässä niin kävi samoin. Samalta ihmiseltä tuli silloinkin viesti... Kohtalon oikkuja, sanon minä.

Toinen hassu yhtensattuma oli se, että isäni joka myös asuu täällä, soitti minulle eilen illala tietämättä että olen näillä nurkilla. Viimeksi täällä käydessäni kävi aivan samoin. Me emme todellakaan soittele toisillemme viikoittain vaikka ihan hyvissä väleissä olemmekin. Mikä lie isänvaisto se sitten onkaan, joka kertoo hänelle että lapsi on taas saapunut kaupunkiin. :)

Ulkona paistaa aurinko ja on ihan keväinen ilma. Aamulla kuuntelin mustarastaan laulua ja seurailin pitkään sen puuhia marjapuskissa... Hassu puskapöhelö. Siellä se mennä viiletti kovaa kyytiä. Mustarastas on mulle keväänmerkki, vaikken muuten linnuista mitään ymmärräkkään.

Äsken lainasin veljeni Jopoa ja polkaisin lähikauppaan. Tuli mieleen omat teinivuoteni kun poljin omalla Jopollani pitkin kyliä. Alkoi hymyilyttää ja tulin jotenkin tosi hyvlle tuulelle.

Mukavaa lauantaita kaikille!

Uudet kokeet eivät kertoneet mikä mua vaivaa, eli epätietoisuus vain jatkuu. Samoin kuume. Ensi viikon lomalle suunniteltu matka peruuntui minusta riippumattomista syistä, eli nyt ei ole lomalla mitään tekemistä. En saa harrastaa mitään raskasta liikuntaa kunnes kuume on poissa ja olen toipunut, eli mitä todennäköisenmmin en voi aloittaa uutta harrastusta. Pesin sunnuntaina polkupyörän. Nyt joku on heittänyt siihen jotain paskavettä päälle ja se näyttää ihan kuralammikossa uitetulta. Mun asunnosta puuttuu edelleen ovia, jotka on luvattu tuoda tänne jo tuhat ja yksi kertaa.

Että kiitos vaan. Ehkä paskin kevät ikinä. :(

Kuume ei ole mennyt pois vieläkään. Olen tässä nyt kärsinyt siitä kohta viisi viikkoa ja nyt alan olemaan siinä pisteettä että en kestä enää yhtään. Tuntuu että tulen kohta hulluksi jos tähän ei löydy syytä. En vaan suostu uskomaan että tämä on "vain pitkittynyt virus".

Koska en voi mennä jumppaan, se kiristää mun nuppia vielä enemmän. Syön kun porsas ja inhoan itsenä koska tunnen, että vararengas vyötäröltäni ei suinkaan kutistu tällä menolla, päinvastoin. Mikään ei huvita eikä kiinnosta. Töissä jaksan juuri hätäisesti käydä mutta siinäpä se sitten onkin. Iltaisin makaan sohvalla voimattomana ja murehdin että mikä mua oikeen vaivaa. En saa unta ja valvon liian myöhään ja aamulla en meinaa saada itseäni sängystä ylös.

Yritän elää normaalia elämää mutta ei se vaan onnistu kun koko ajan päässä kummittelee tämä pirun kuume. Olin jo vähän aikaa mittaamatta sitä mutta koko ajan tiesin ettei se mihinkään ole mennyt. Ja kun taas mittasin, niin siinähän se oli. Se on kun kutsumaton vieras, ei-toivottu ja epämieluisa. Loinen joka imee musta kaiken energian ja ilon, ja jättää jäljelle vaan vittuuntuneen ja väsyneen kuoren. En juuri nyt pidä itsestä kovinkaan paljon, koska en todellakaan ole oma itseni.

Tänään kävin sitten taas lääkärillä, joka määräsi uusia kokeita. Toivottavasti loppuviikosta olen viisaampi ja tiedän jo mistä kaikki johtuu. Nyt on ainakin toivoa, josko syy vihdoinkin selviäisi. Lääkäri vaikutti sen verran pätevältä.

Kävin äsken tuolla vintillä ja huomasin että sieltä kuului ihmeellistä kopsuntaa. Seurasin ääntä ja löysin pyykinkuivausnarujen luota pienen talitiaisen, joka hädissään lenteli ympäri vinttiä ja yritti päästä ikkunasta ulos. Tosin huonolla menestyksellä koska ikkuna oli kiinni. Miten lie päässytkin sinne... joku kai avannut joskus ikkunan ja lintu lentänyt sisään. Mitään muuta vaihtoehtoa en keksi.

Lintu parka pelästyi kahta enemmän kun lähestyin sitä ja yritin avata ikkunaa. Se kopsautteli päätään ikkunaan ihan vauhkona ja lenteli sekopäisenä. Valitettavasti en saanut ikkunaa auki vaikka kuinka yritin ja lintu lensi jonnekin piiloon, koska en enää nähnyt sitä. Tai sitten tapoin sen raukan sydänkohtaukseen. :(

Seisoin yöllä taksijonossa yli tunnin. Aamuyön tunteina se tuntui olevan äärimmäisen pitkä aika. Väsymys, päänsärky, laskuhumala ja pieni vilu eivät millään tavalla helpottaneet tai tehneet jonossa seisomista mukavammaksi... päinvastoin. Kaikenlisäksi takanani seisoin jotain känniääliöpukumiehiä, joista toinen oli ihan taivaallisessa humalassa. Vähän väliä äijä tökki minua kyynerpäällään selittäessään ystävälleen asioita. Vitutti ihan uskomattoman paljon.

Vitutus vaan yltyi kun pääsin vihdoinkin taksiin. Olin yli tunnin seuraillut kuinka ihmiset iloisina halailivat toisiaan ja hyppäsivät tyytyväisinä takseihinsa... kaksistaan. Ja minä kömmin omaani yksin... kunnes taivaallisen humalan saavuttanut pukumies jäi taksini oveen roikkumaan ja kysyi "Haluatko miehen?". Tuijotin tyyppiä hetken ja sanoin että "Haluan, mutta täällä niitä ei näytä olevan yhtään tarjolla." Ja tempaisin oven kiinni.

Vitutti että tollaset ääliöt luulevat olevansa maailman napoja ja luomakunnan lahjoja naisille. Vitutti kyyhöttää taas kerran yksin siellä takapenkillä. Vitutti mennä tyhjään kotiin. Yleisesti ottaen vitutti olla yksin. Toki olisin voinut raahata jonkun mukanani baarista kotiin, mutta eipä siitä olisi mitään iloa näin jälkeenpäin ollut. En jaksa sitä.

Tänään heräsin sitten onnellisena yksikseni. Ei darraa eikä ketään vierasta sängyssäni. Söin hyvän aamiasen, luin Hesarin ja kyyhötin hetken sohvalla viltin alla. Mietin syntyjä syviä ja tajusin taas kerran kuinka paljo kaipaan ihmistä elämääni. On kurjaa olla yksin jatkuvasti. Miten mukava olisikaan ollut tulla kotiin, jossa joku odottaa. Kaivautua toisen kainaloon ja herätä siitä. En vaan halua että se "joku" on kuka tahansa. Siinäpä se ongelma kai sitten onkin...

Mä olen niin väsy! Ihan puhki, poikki ja pinoon koko nainen. Kolmen viikon sairastamisen jälkeen tuntuu olevan jokseenkin vaikeaa jaksaa tehdä mitään työpäivän jälkeen. Mutta luotan siihen, että kyllä mä tästä vielä kuntoon pääsen ja voimatkin palautuu, kunhan vaan maltan mieleni. Huomenna olisi vielä tavallista pidempi työpäivä tiedossa. Miksi meninkään lupaamaan kirjoittavani yhden jutun...?!? No toisaalta, sittenpähän se on tehty.

Mulla on jo hirveä hinku mennä jumppaan mutta en vielä uskalla. Polkupyörän ajattelin startata ensi viikolla, pääsen huomattavasti nopeammin töihin sillä kuin julkisilla. Ehkä täytyy nyt ottaa kuitenkin rauhallisesti... parin viikon päästä alkaa uusi harrastus ja siihen mennessä haluan olla ehdottomasti kunnossa. :)

Ensimmäinen työpäivä kahteen ja puoleen viikkoon takana. Ja olen ihan raato. En ole oikeen täydellisessä kunnossa vieläkään mutta en kestä istua enää kotonakaan. Ja sitä paitsi oli jo kauhea ikävä töihin.

Oli ihana huomata miten lämpimästi lapset ottivat minut vastaan. Halauksia, sylissä istumista, rakkauden tunnustuksia, keikistelyä ja tirskuntaa nurkan takaa. Kaipuuta ja ikävää oli kuulemma ollut ilmassa poissaoloni aikana. Lämmitti kovasti mieltäni. Pienten ihmisten rakkaus ja kaipuu on aina niin täysin vilpitöntä ja aitoa että hämmästyn siitä aina yhä uudelleen. Meillä aikusilla olisi paljon opittavaa lapsilta.

Reilut kaksi viikkoa selittämätöntä kuumetta takana. Olen alkanut pienessä päässäni viritellä hometeoriaa... Mikä ei sinäänsä ole kovinkaan ilahduttavaa, koska kylpyhuoneremonttia tässä nyt viimisenä kaipaan. Tosin kylppärissä ei ole mitään merkkejä kosteusvahingosta mutta eipä se mitään takaa.

Aikoinaan vielä kotona asuessani kylpyhuoneestamme löytyi hometta. Olin silloin sairastellut ties kuinka monta kummallista nielutulehdusta ja syönyt antibiootteja purkkikaupalla ennenkuin home löydettiin. Silloin kyllä oireena oli jatkuva kurkkukipu ja nyt ei taas ole muuta kun tuo pirullinen kuume.

Ehkä täytyy soittaa isännöitsijälle ja kysellä kylpyhuoneesta vähän lisää. Todennäköisesti kyse on ennemminkin mun pään sisällä tapahtuvasta homehtumisesta tän kaiken kotona kärvistelyn jälkeen mutta parempi katsoa kuin katua. :/

Sitä mokomaa on nyt jatkunut kaksi viikkoa putkeen. Eilen oli ensimmäinen ilta kun mittarin lukemat ei kivunnut yli 37 asteen. Kukaan ei osaa sano mistä kuume johtuu, kaikki tavallisimmat kokeet on tehty ja mitään ei ole löytynyt. Lääkärien mukaan mulla on vaan sitkeä virus.

Virus tai ei, mulla räjähtää pää. Turhauttaa istua kotona ja tehdä... ei mitään. Talviloma menee ihan perseelleen kun joudun olemaan kotona. Tosin eipä mulla mitään suuria suunnitelmia ollut mutta silti. Olo on kun olisi vankilassa. Mieli halajaa ulos aurinkoon, kaupungille shoppailemaan, tapaamaan ystäviä jne... mutta kroppa pakottaa mut näiden neljän seinän sisälle.

Viikonloppu oli onneksi vaihtelua tähän tylsyyteen. Kävin Tukholmassa ja tapasin samalla reissulla kummitätini, jota en ollut tavannut vuosiin. Hän on ehkä maailman lämpöisin ja ystävällisin ihminen. Iloinen, nauravainen ja vilpitön. Heidän perheessään on viime vuosin ollut paljon sairautta ja ainut varma asia on se, että toinen heistä kuolee ennen aikojaa vakavaan sairauteen. Silti en voi muuta kun ihmetellä sitä vieraanvaraisuutta, rakkautta ja lämpöä, jota sain kokea sen muutaman tunnin aikana, jotka heidän kanssaan vietin.

Omat huoleni ja murheeni tuntuivat hetken verran kovin mitättömiltä. Välillä on hyvä matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Tällä kertaa riitti meren yli meneminen. Ja vaikka narisenkin omasta tämän hetkisestä olotilastani, olen silti kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla on. Tämä tauti tuskin minua tappaa. Joten se siitä. Maailmassa on suurempiakin murheita.

Avautumiseni päättyy tällä erää tähän. Kettu kuittaa.

Nyt niitä on kaks! Arvasin että kun avaan sanaisen arkkuni tästä niin joku kiusallaankin "pihkaantuu"... Pyh!