Blogi

Heräsin tänään virallisesti ensimmästä kertaa uudesta kodistani. Sain eilen puolen yön aikaan viimeiset tavarat pois vanhasta asunnosta ja nyt ne odottaa autossa. Ei vaan enää yksinkertaisesti ollut voimia roudata yhtään pahvilaatikkoa tai kukkasta siihen aikaan. Ensinnäkin vitutti ihan liikaa ja toisekseen olin niin poikki, että hyvä että jaksoin enää edes raahautua sänkyyn autosta. Muuttaminen on kyllä suoraan saatanasta.

Nyt on ihan pöllähtänyt olo. Ja jotenkin ihan hassu. Mutta hyvällä tavalla vaan. Minä, toinen ja yhteinen koti. En olisi vielä vuosi sitten voinut kuvitella tällaista tilannetta ja nyt olen tässä. Tuntuu hyvältä. Kunhan toinen tulee illalla työreissulta kotiin, niin voidaan ehkä korkata pullo kuohuvaa kaiken tämän kunniaksi. Meidän kodin. Meidän elämän. Meidän.

Eilisen helvetillisen päivän jälkeen vannoin etten tee tänään muuta kuin istun parvekkeella ja siemailen pullokaupalla punkkua. Taidan kuitenkin purkaa pari laatikkoa, jotta tällä olisi edes vähän helpompi liikkua. Tai sitten en, jos ei huvita. Eipä nämä täältä minnekään häviä. ;)

Puspus mussukat, ihanaa lauantaita!

Jepjep. Miksi en voi ymmärtää mitään näistä tietokoneista?!? Ja miksi piti taas kerran jättää kaikki viimetippaan?!? Pitäisi saada perjantaihin mennessä siirrettyä omalta koneelta kaikki tarpeellinen talteen mutta kun en osaa. :( Jokseenkin turhauttavaa... etenkin kun aika käy vähiin enkä ehdi enää pyytää ketään avuksikaan. Pöydällä lepää kyllä joku massamuistihärpäke mutta sekään ei suostu toimimaan. Mun USBit on liian vanhanaikaisia siihen... tai jotain. Vittuvittuvittu!!!

Joo, naurakaan vaan. Tämä on varmaan ihan simppeli homma mutta kun en vaan silti osaa. Pitää varmaan ostaa joku helvetin muistitikku ja yrittää säätää sen kanssa. Ja menettää huomenna hermot sitten sen kanssa. Tai vaihtoehtoisesti heitän tietokoneen suosiolla ikkunasta ulos ja tanssin vielä varmuudeksi sen päällä pienen tanssin. Eipähän jäisi mitään mitä siirtää. Tunnen itseni juuri nyt todelliseksi sääliöksi.

Taidan mennä pakkaamaan, sehän ei olekaan kun ehkä maailman melkein v*ttumaisinta puuhaa. :/

Meillä puhutaan usein töissä "pienistä" ja "isoista". Ja nyt on sitten kyse lapsista, eikä mistään muusta! :) Anyway, meillä on siis pienten pöytä ja isojen pöytä, pienten vessa ja isojen vessa jne. Arki on jaettu hyvin moniin pieniin ja isoihin asioihin.

Tänään sitten istuin yhden pienen ihmisen vieressä ja olin juuri todennut jotain pienten pöydästä. Viereisestä pöydästä toinen isompi lapsi totesi minulle että "Nää pienet on kyllä aika sitkeitä" (tarkoittaen purkkaa, jota pureskeli) ja minä sitten vastaamaan hänelle, että "Niitä pieniä täytyy sitten vaan purra vähän kovempaa."

Olisipa ollut kamera käden ulottuvilla, sillä vieressäni istuvan pienen pojan ilme oli näkemisen arvoinen. Ei tainnut ihan ymmärtää että kyse oli purkasta. ;)

Kävin eilen kävelemässä ja katselemassa kotikulmiani. Söin jäätelöä ja kuljin ristiinrastiin. Yhtäkkiä tuli tunne että en enää kuulu tänne. Että juuri nyt on aika. Alitajuisesti kai olen tehnyt töitä sen eteen jo pidemmän aikaa mutta eilen se iski eikä tuntunut pahalta ollenkaan. Elämä on hyvää juuri näin. Olen vihdoinkin menossa siihen suuntaan mihin pitääkin, enkä enää polski hirveässä aallokossa vastavirtaa.

Opiskeluajoista asti olen aina asunut joko seiskan tai kolmosen reittien varrella muutaman kuukauden mittaista poikkeusta lukuunottamatta. Jotenkin minulla on aina ollut sellainen tunne, että kuulun tänne. Kaikki on ollut lähellä ja helposti saatavilla. Liikuminen on ollut vaivatonta ja kaikki mitä olen tarvinnut, on ollut juuri tässä ja nyt.

Mutta nyt olen muuttamassa pois. En tosin kauas mutta ratikalla en kyllä enää pääse töihin. Vaihdan kaupungin vilinän vähän rauhallisempiin maisemiin. Ei niin että olisin mihinkään korpeen muuttamassa, mutta miljöö vain vaihtuu toisenlaiseksi. Muutama vuosi sitten en varmasti olisi voinut kuvitellakaan moista, tosin enpä silloin olisi voinut kuvitella sitäkään, että seurustelen nyt onnellisesti ja katse on luotu vahvasti yhteiseen tulevaisuuteen. Niin maailma muuttuu Eskoseni, kuten sanotaan...

Minulla on nyt kasvun paikka elämässäni. On taas opeteltava yhteisen elämän perussäännöt. Mikään ei sinäänsä muutu, sillä olemmehan nytkin lähes asuneet yhdessä. Vain tavarat vaihtavat paikkaa. Mutta oma koti vaihtuu kuitenkin yhteiseen kotiin. Omat säännöt yhteisiin sääntöihin. Omat tavat on hiottava yksiin toisen tapojen kanssa. Toisaalta ei enää tarvitse kantaa vastuuta kaikesta itse vaan asioita voi jakaa toisen kanssa. Niin laskut ja muut kulut kuin henkisemmätkin asiat; ilot ja surut, huolet ja murheet, päivän kuulumiset ja naurut.

Onnekseni olen huomannut että iän myötä olen tullut suvaitsevaisemmaksi ja että en enää jaksa nipottaa kaikista asioista. Helpottaa huomattavasti omaa(kin) elämää kun maailma ei enää kaadukaan likaisiin astioihin tai petaamattomaan sänkyyn. Vuosia sitten sain hepulin, nyt vain naurattaa. Olen siis jo oppinutkin jotain elämäni aikana. Ainakin itsestäni.

Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. En enää malttaisi odottaa sitä ensimmäistä yhteistä aamua yhteisessä kodissa. Elämä alkaa tavallaan silloin uudelleen. Uusi puhdas sivu odottaa kirjoitusta.

Olen aina tykännyt suklaasta. Sen mausta, tuoksusta... ulkonäöstä jopa. Minusta se vaan on yksinkertaisesti erittäin herkullista. Voin syödä sitä ihan pelkästään mutta myös kaikki tuotteet missä on vähänkään suklaata maistuvat minulle paremmin kuin hyvin. Ja voin syödä sitä paljon kerralla. Toisille riittä pari palaa, minulle ei. Keksit, kakut, leivokset.. you name it I eat it.

Tiedän kuitenkin tämän herkun haittapuolet ja siksi olen aina joutunut käymään melkoista itsehillintä-kamppailua kyseistä tuotetta vastaan. Kaupassa saatan seisoa karkkihyllyn edessä pitkään ja tuijotan suklaita. Tutkin ja hipelöin pakkauksia ja luen tuoteselosteita. Mietin minkä ostaisin ja teen vertailevaa tutkimusta pääni sisällä. Friikkiä, tiedän. :) Onneksi tämä riittää. Useimmiten suklaa jää hyllylle ja jos joskus nappaan sen mukaani, en enää pode huonoa omaatuntoa siitä, sillä nykyinen suklaan kulutukseni on melko vähäistä.

Mutta nyt minulla on uusi hinku, helvetti soikoon! Olen jäänyt pesto-koukkuun! Olen viime aikoina huomannut, että voisin syödä pestoa koko ajan. Oikeasti... ihan koko ajan, ihan minkä ruoan seurana vain. Tai ihan vaan suoraan purkista, sekin käy. Pestoapestoapestoa! Mullemullemulle! Voi apua. Pakko ehkä syödä nyt toi purkki tuolta jääkaapista loppuun ja sitten lopettaa sen ostaminen kokonaan. Ikuisiksi ajoiksi. Tai hankkia uusi riippuvuus. ;)