Blogi

Olen harjoitellut nyt viikon ns. "sinkkueämää" ja todennut, että en ehkä enää viihtyisi sinkkuna. Miten ennen pärjäsin yksin? Miten ihmeessä vietin aikaani? Mitä minä tein? Missä kävin? Ja ennen kaikkea - kenen kanssa minä oikein puhuin?!? Olen huomannut tämän viikon aikana, että tyhjään ja hiljaiseen kotiin on tylsä tulla. Eihän täällä ole ketään kenelle puhua!!! En jaksa joka ilta lärpätä puhelimessa kavereiden kanssa, ja yhteiset puhelut on typistetty lähinnä päivän kuulumisten vaihtoon. Kymmenen minuuttia illassa on ihan liian vähän minun kaltaiselle lärpälle.

Ajalla on merkillinen vaikutus ihmismieleen. Jostain syystä minun on melkein vaikea muistaa, millaista oli olla sinkku. Puolitoista vuotta ei vielä ole kovin pitkä aika, mutta elämäni on muutuunut paljon sinä aikana. Olen tottunut jo siihen että minusta on tullut me, ja että minun onkin meidän. Olen myös jo niin tottunut siihen, että asunnossa on mies, että olen luopunut kaikista niistä "miehisistä" askareista, joista ennen selviydyin itsekseni. En vaan enää viitsi nähdä sitä vaivaa, kun tiedän että joku toinen sen hoitaa. Elämästä on tullut jollainlailla yksinkertaisempaa ja helpompaa, mutta samalla myös moniuloitteisempaa.

Olen aina sanonut olevani enemmän parisuhde-tyyppiä kuin sinkku-sorttia. Ei niin että sinkkuelämässäni olisi ollut mitään sen kummempaa vikaa mutta minun luonteelleni suhteellisuus sopii paremmin. Tämä viikko on ollut varsin hyvä merkki siitä. Ikävä on ihan mieletön ja lasken jo tunteja siihen, kun toinen vihdoinkin laskeutuu taas tämän maan kamaralle.

Vaikka puhun lähes työkseni, niin tuntuu että pää räjähtää kohta, jos en saa puhua jonkun kanssa. Haluan että kotona on joku jolle voin höpöttää ja vastavuoroisesti myös mököttää. Joku joka ei välttämättä aina edes kuuntele puoliakaan siitä mitä puhun, mutta on kuitenkin läsnä. Joku joka sanoo "hmmm" tai "juu" kun minä puhun. Joku joka huomaa, että en puhukaan ja antaa minun olla hiljaa. Joku joka osaa ottaa juuri silloin lähelle ja lohduttaa.

Onneksi odotus päättyy huomenna.

Kuulin tänään jotain, mitä osasin jo eilisen perusteella odottaa mutta silti se sai minut surulliseksi. Tuntuu kohtuuttomalta ja väärältä. Toisaalta kiukuttaa ja mieleni tekisi huutaa. Haluaisin estää ihmisiä tekemästä typeriä päätöksiä ja sanoa, että en salli tätä. Tässä asiassa ei vaan kuitenkaan enää ole millään mitään merkitystä mitä teen. Valinta on tehty ja minä en voi siihen vaikuttaa. Ammatillisesti olen tehnyt parhaani, ja tiedän että olisin saanut vielä paljon aikaan. Läpimurto oli jo tehty mutta sillä ei ollut mitään arvoa. Ei ainakaan niille ihmisille, joille sen olisi pitänyt eniten merkitä. Tehokkuus ja kunnianhimo taisivat ajaa asioiden edelle. Jonnekin niiden jalkoihin unohtui pieni ja tunteva olento nimeltä lapsi.

Reilu kuukausi sitten päätin muuttaa elämäntapojana koska kyllästyin peilistä näkyvään kuvaan. Olin tullut vihdoin siihen pisteeseen itseni kanssa, että en enää viihtynyt omassa kropassana. Oli pakko valita suunnanmuutos tai itseinho, minä valitsin ensimmäisen.

Nyt huomaan vähitellen muutoksia sekä kropassani että pääni sisällä. Hitaasti mutta varmasti paino on hiipinyt alaspäin ja olen huomannut, että en enää kaipaa kaikkea hyvää ja makeaa mässytettävää. Olen myös huomannut olevani ehkä vähän pirteämpi. Uni tulee helpommin ja jaksan päivän paremmin. Nälkää en ole nähnyt oikeastaan kertaakaan, vaikka olen tiputtanut kaloreita pois. Ruokavalion muutos on ollut positiivinen kokemus. Olo on kevyt ja mieli hyvä. Matkaa on vielä vaikka kuinka mutta tavoite siintää silti kirkkaana mielessä.

Uusi minä, here I come!