Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni;
riemua ei suo rattoisa seura ei viini.
– – – –
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä; kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen,ah, sydänjuurihin saakka!
Liikaako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyin jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto tavahan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan, kuin peto kuoleva hiivin.
-Tämän runon kirjoitin muistoksi naapurilleni, jonka löysin eilen kotoaan kuolleena. Ehkäpä hän on tuntenut samoin, kuin tässä lohduttoman riipaisevassa runosssa kerrotaan.
Hän menetti vaimonsa viikatemiehelle toukokuussa, eikä jaksanut enää elää tyhjää merkityksetöntä elämäänsä ilman rakkaintansa.
Olin jutellut hänen kanssaan torstaina viikko sitten ja eilen löysin hänet kuolleena lattialta sänkynsä viereltä.
En koskaan pysty unohtamaan sitä näkyä. Hän oli ollut jo muutaman päivän kuolleena, en voinut enää auttaa. Huoneisto oli jääkylmä, sillä hän oli jättänyt parvekkeen oven auki. Tällainen kokemus panee miettimään asioita
tärkeysjärjestyksessä.