Blogi

...jatkoa osalle 1...

Miten valmistaa makkaraa niin, ettei siihen kyllästy? Tästä aiheesta on tehty useita leffoja, sarjoja, kirjoja ja sarjakuvia. Tiedättehän sen, kun joku henkilö/perhe on jossain ja heillä on hillitön määrä / vain ja ainoastaan jotain ruokaa X, josta he sitten kokkaavat pullia, keittoja, kastikkeita, höysteitä, patoja, jälkiruokia ja vaikka mitä. Makkara on hyvin mukautuvainen ruokatuote ja olen siihen astisen elämäni aikana tehnyt köyhyyttäni tuhansia makkararuokia varmaan sadalla eri variaatiolla. Kuopion Prismassa kun paketti lenkkiä maksoi 2.90 mummonmarkkaa, ollen Suomen kolmanneksi halvin makkara. Sopi minulle, jonka ruokabudjetti oli lukioiässä 10 euroa kuussa. Mutta nyt minun ei tarvinnut keksiä reseptejä köyhyyttäni. Minulla oli hitto makkaraa pakastin ja jääkaappi täynnä. Kun sinulla on jotain lähes täydellistä ruokaa, sinun ei tarvitse keksiä tuhatta eri tapaa syödä sitä, vaan tasan kaksi tapaa riittää:

Tapa yksi, tuttavallisemmin ”halkaistu kyrsä paahtoleipäpedillä”, ei ole reseptinä hirveän haastava. Paista kyrsä. Paahda leipä. Halkaise kyrsä pystysuunnassa kahtia. Ole tarkka tässä, vaakasuunnassa katkaistu kyrsä vierii pois leivältä! Voitele leipä, laita kyrsät sen päälle ja pursota sinappia ylimmäiseksi. Nauti ja pyyhi sinapit huulistasi samalla hörppien täysmaitoa suoraan purkista tiskialtaan vieressä seisten ja sitä rinnuksillesi roiluttaen. Jos olet rikas, laita vielä alle juustoviipale. Tämä on siis ainoa kerta kun juustoviipale tulee minkään alle, mutta valitettavasti juuston päälle ei voi laittaa sinappia, joten se ei voi olla ylimpänä.

En ollut silloin kuullutkaan vielä karppaamisesta ja normaali päiväannokseni oli muutenkin noin 10-15 viipaletta leipää, joten yksi hyllyllinen paahtoleipää hupeni äkkiä. Olisi huvennut ihan normioloissakin. Maidotkin oli juotu pilaantumisen edeltä ja olin tehnyt kämppikseni kanssa sopimuksen, että hän saa 90% jääkaapista, jos minä saan 90% pakastimesta. Jääkaapista löytyi siis enää sinappi ja homehtunut kurkku, kaikki muu ruoallinen omaisuuteni oli pakastimessa. Alussa kehtasin ehkä tasan yhden paketin sulattaa ja paistaa pannulla, kunnes aloin syömään makkaraa vielä ykköstäkin paremmalla reseptillä.

Tapa kaksi, tuttavallisemmin ”käräytetty kyrsä”, toimii seuraavalla tavalla: Ota pakastimesta jäinen makkarapaketti. Vuole puukolla pakettiin reikä ja revi kaksi (2) hiillosmakkaraa esille. Poista mahdollinen muovikuori, jos paketti on tarttunut kosteuttaan kiinni. Vedä jäiseen makkaraan sahateräisellä puukolla ohuita viiltoja. Heitä uunipellille, laita 250 astetta lämpöä ja mene kakille. Epämääräisen ja kutkuttavan pitkän ajan päästä haistat kämpässä taivaallisen tuoksun: paistettu makkara. Siis paistamalla paistettu, ei pannulla vähän pinnalta lämpsäytetty.

Paistotapa on sinänsä aika brutaali makkaralle, koska sen makkaramainen ulkonäkö muuttuu enemmän Kärpänen Remake:sta tutuksi fuusioksi muodon ja muodottomuuden välillä. Maku on kuitenkin yllättävästi hyvin erilainen pannulla lämmitettyyn verrattuna, aivan kuin kyse olisi kokonaan eri makkaralajikkeesta. Makkarassa on vahvempi aromi ja se on kuivuttuaan vähän kiinteämpi. Hieman kuivakka on kuitenkin samalla erittäin rapea, joten makkara ei ole millään mittapuulla pilalla, vaan päin vastoin noussut uudelle olemisen tasolle. Sinappivalinnoista ehdottomasti sanottava se, että ykköstyypin makkara vedetään aina ”kinkkusinapilla”, eli väkevällä ja makealla, kun taas kakkostyypin makkaraan sopii täydellisesti Dijon. Suolaisehko, vähän voimainen sinappi, joka pehmentää hieman makkaran vahvaa makua.

Joku voisi pitää vain kahta, tai itseasiassa suurimman osan ajasta vain yhtä makkarantekotapaa jotenkin tylsänä. Kyse ei ole kuitenkaan vain tavasta tehdä makkaraa, vaan tavasta syödä sitä. On nimittäin vissi ero aamupalamakkaran, lounasmakkaran, huikopalamakkaran, ”aamuyöllä klo 03” makkaran välillä ja koska köyhänä kävelin aina 7 kilometriä baarista kotiin, niin mikään ei maistu paremmalta kuin uunissa poksautettu kyrsä viideltä aamuyöllä. Makkaraan assosioitu ilot ja surut. Makkara oli läsnä kun masensi ja makkara oli se palkinto jolla itseäni palkitsin lenkin jälkeen. Makkara juhli kanssani, makkara kuunteli pahaa oloa vessassa ja makkara lohdutti kun sattui. Makkara herätti, makkara tuuditti uneen ja makkara oli se päivän pieni piriste, jota juuri kaipasin! En tarvinnut jälkiruokaa, en eturuokaa enkä mitään muutakaan. Makkara oli pääruoka, jälkiruoka, alkupalat ja salaatti.

Elävästi mieleeni jäi se päivä, kun palasin keskustasta jostain lukuisista opiskelijabileistä. Kävellen, koska kuten sanoin, olin köyhä. Ennen ja jälkeen makkaraepisodin otin kävelyevääkseni matkan varrella olevasta grillistä kebatin, mutta nyt pidin itseäni tahallani nälässä, koska tiesin kotona odottavan ah niin maistuvaa makkaraa. Seitsemän kilometriä kävellen on pitkä matka, pienessä hiprakkuudessa vielä pidempi ja aamuyöllä neljän jälkeen tätäkin pidempi. Kesä alkoi olla jo selvästi ohi, olisi itseasiassa loukkaus kesää kohtaan kutsua sitä päivää enää kesäksi. Ulkona oli sumua, linnut visersivät haikeasti saapuvaa syksyä kohden ja kastehelmet kukkien pinnalla näyttivät jäätyneeltä lumelta lakastuneessa maassa. Askel, toinen, kolmas, tuhannes, viidestuhannes. Vielä jaksaa. Pienen lepotauon aikana viereeni ilmestyi toinen opiskelija, miespuolinen jamppa, en muista miltä puolen, enkä muista minkä niminen. Koska määränpäämme oli melko sama, päätimme yhdistää voimamme aivan kuin Frodokin siinä tunnetussa kirjassa teki. Synkkä taivallus muuttui hilpeäksi anekdoottien lennellessä pitkin ilmaa. Lopulta, kuin yllättäen, seisottiin räkä nenästä tippuen kädet kohmeessa kämppäni alaovella. Moikkamoi, oli kiva tavata... paitsi jos, tykkäätkö makkarasta?

Ja niin me istuttiin solukämppäni keittiössä, kello noin 07:00 ja söimme kaksi uunikyrsää mieheen sinapilla. Vaikken tähän ihmiseen enää törmännytkään, niin olen varma, että hän jossain kertoo samaa tarinaa itsekin. Tuntematon tietotekniikkalainen, joka tarjosi hänelle maukkaat uunikyrsät, silloin jo kovin vähistä varastoistaan. Se oli elämäni paras loppukesä.

Mitä tein kun makkara pari päivää myöhemmin loppui? Ostin kurkkua. Ja paketin hiillosmakkaraa.

Elämäni paras loppukesä

Klassinen aihe aineelle ala- tai yläasteella. Kerro elämäsi paras kesä. Näillä ikäluokilla tarinat ovat yleensä hyvin viattomia ja vaatimattomia. Jarmo-Perttiön paras kesä oli se, kun hän sai polkupyörän ja kävivät Heurekassa. Teuvo-Napsulin bestiin kesämuistoon taas voi kuulua se, kun hän löysi pöksyistään paarman ja mikäs Irmeli-Kirveliä enemmän olisi miellyttänyt kuin Heppahullu-lehden lukijamatka Islantiin ratsastamaan peppu verille heppasilla.

Kysy samaa nelikymppisiltä perheelliseltä ja heiltä tulee joku tylsä ja pateettinen tarina siitä, miten paras kesä oli kun he löysivät oman Martta-Vuokkonsa, menivät naimisiin ja/tai pieni hillittömästi paskova Elizabeth Möttönen syntyi. Plaah. En minä sitä epäile, rakkaus on sellainen asia, että se helposti jyrää alleen kaikki hauskemmat ja kivemmat tunteet. Toisaalta, mitäpä muutakaan tällainen ihminen voisi vastata jos vaimo ja lapsi ovat vieressä? ”Elämäni paras kesä oli kun 15-vuotiaana koko kesän vanhemmilta salaa heiluttelin peittoa naapurin kaksi vuotta vanhemman hyppyrinenäisen itsepaljastelua harrastelevan Marian kanssa”? Se olisi silmä mustana kuitenkin heti tai ainakin ”asiasta täytyisi puhua”.

Itselleni tämä kysymys on helppo. Ei ole lapsia, ei tarvitse vastata muutakaan geneeristä sentimentaalista soopaa, vaan itseltäni löytyy varmasti uniikki kesämuisto. Elämäni paras kesä, tarkemmin ottaen loppukesä, oli kun söin kuukauden putkeen makkaraa. Kyllä, makkaraa.

En muista vuotta, mutta ei sillä ole väliä, koska se ei tarinaan oleellisesti liity. Olin kuitenkin jo yliopistossa enkä edes ensimmäistä vuottani. Vietin kesät Lappeenrannassa solukämpässä ja kun en saanut kesätöitä, niin suoritin kesäopintoja ja haisin pahalta. Sellaista viatonta ja hauskaa, mutta vähän onttoa poikamiehen opiskelijaelämää. Päivällä ylös, lenkille, syömään, tietokonetta, koulua ja aamuyöllä nukkumaan.

Isoveljeni opiskeli samassa koulussa ja kun elokuun lehti revittiin kalenterista esille, alkoi yliopistossa taas fuksiaiset joihin isoveljeni osallistui järjestävänä osapuolena. Erään tällaisen session, viikonloppu saaressa opiskelijoiden kanssa, jälkeen hän tuli kämpilleni autolla ja virkkoi: ”Sain pelastettua monta korillista ylimääräistä ruokaa ja juomaa roskikselta! Eivät ne ole olleet lämpimässä kuin viikonlopun, eli ovat täysin syömäkelpoisia”. Hän otti päältä ensin sen mitä itse halusi ja jätti minulle loput. En muista tarkkoja lukuja, mutta minun osuuteni saaliista oli noin 5 litran purkkia täysmaitoa, sylillinen paahtoleipää ja noin 50 pakettia grillimakkaraa, joista pari taisi olla Kabanossia ja loput sitä ”jauhomakkaranakin” tunnettua ihan perinteistä hiillosmakkaraa.

Joku toinen olisi kieltäytynyt siksi kun ei tahdo tai siksi kun ruoka on seissyt viikonlopun lämpimässä. Paskan vitut, mä en ole niitä ihmisiä! Ei se ole miksikään mennyt! Pakkasin pakastimen ja jääkaappini täyteen herkkuja ja ihailin eräänä aamuna kalsareillani saalistani valon suodattuessa solukämpän paskaisista keittiöikkunoista sisälle. Hitto. Minulla on makkaraa. Paljon makkaraa. Harmillisesti en muista miten valmistin ensimmäiset makkarani, mutta uskoisin että olen paistanut ne pannulla ja syönyt jotain vanhoja ruoan tähteitä samalla. Niitä tähteitä, jotka eivät enää mahtuneet jääkaappiin ja piti äkkiä tuhota ennen (lisä)pilaantumista.

Kesän alussa edellinen kämppikseni oli muuttanut pois. Usein he tekivät sitä kun lähtivät kesätöihin, koska eivät halunneet turhaan maksaa kesältä vuokraa. Syksyn tullen hankkivat aina uuden kämpän. Etenkin kun kämppäni oli ”ensikämppä”, eli sellainen jonka saa kun solukämppää hakee ja jossa jokainen laittaa yksiöpaperit vetämään sisään päästyään. En minä. En jaksanut. Joten nautin opiskelujeni aikana yhteensä kymmenistä eri kämppiksistä. He lähtivät, minä jäin.

Elokuun koulun alun myötä aina joku uusi jamppa ilmestyi soluuni ja niin nytkin. Kyseessä ei edes ollut ihan märkäkorvafuksi, vaan useamman vuoden opiskelija, joka oli veljeni tavoin aktiivi ties missä ja vähän pelottava ihminen koripalloilijakavereineen. Hän oli kertonut veljelleni myöhemmin järkyttyneen ensimmäistä tapaamista jääkaappini, siis meidän yhteisen jääkaapin kanssa. Se kun oli pohjasta kattoon täynnä makkaraa, höttöleipää ja punaista maitoa. Hän oli ihan varma, että olen joko 200 kiloinen tai pian kuollut. Meinasin ollakin, kun minun piti tehdä tilaa hänen ruoilleen ja vetää tuplasatsia viikon ajan.