Pimeä huone, p.II

Tällä kertaa oksennus riitti uuteen "heräämiseen" ja nousin taas sängyltäni, konttausmatkalla kohti seinää tosin yllätyin kun en ainakaan tietääkseni osunut oksennukseen, jonka olisi pitänyt olla juuri siinä kohdassa mihin sängystä lattialle valuin. Ennen seinälle pääsyä tajusin myös unohtaneeni videon kellot kokonaan. Vaikka valokatkaisin olikin jo sormieni ulottuvilla, päätin vilkaista kohti videoita kuin tarkistaen, että kellokikka toimii vielä. Kun unesta, vedestä, hiestä ja ties mistä rasittuneet silmäni saivat maailman pysähtymään ja tarkensivat kohti videoita, näin miten peittoni tipahti lattialle vauhdilla. Hypähdin istuvassa asennossa taaksepäin lyöden pääni huoneeni oveen, hapuilin ovenkahvaani ja yritin avata ovea. En joko osannut tai saanut ovea auki, enkä voinut avata enää silmiäni, koska kuulin jotain raahaava ääntä sängyltäni päin. Yritin huutaa mutten saanut suustani mitään ääntä, enkä pian pystynyt enää hengittämäänkään. Tunsin vain hirvittävän kivun rinnassani kun hapettomat keuhkoni alkoivat sykkimään samalla kun sydän hakkasi entistä kovemmin. Sormenpäistäni lähti tunto ja kehoni alkoi kouristelemaan uudestaan. Kun raahaava ääni lähestyi ja lähestyi, sain lopulta vedettyä ilmaa sisääni hengittäen samalla keuhkoihini kaiken sen mitä kurkussani oli ja tällä kertaa tunsin tukehtuvani oikeasti, hukkuen omaan limaani. Polvet täristen ja voimat hiipuen yritin kammeta itseni ylös ovea pitkin ja sain lopulta avattua valot. Tiesin taas etteivät ne toimineet, mutta loputtomalta tuntuvien sekuntien jälkeen olin varma, etten herää jos en avaa silmiäni. Raahausäänistä huolimatta pakotin toisen silmäni auki kääntäen välittömästi katseeni lattiasta kohti kattoa. Liian myöhäistä, koska en voinut olla näkemättä jotain muodotonta lattialla. Kärsin muutenkin väsyneenä "hitaista silmistä", jossa nopea katseen kääntö kohti valoja saa koko näkökentän venymään, mutta en ymmärrä mitä sellaista valoisaa on lattialla voinut olla, josta jäi venymisjälki näkökenttääni silmien hakeutuessa kohti valoa ja noustessani taas kerran ylös sängyltäni.

En muista paljoakaan enää loppuyöstä. Mitään normaalia hirveämpää ei tapahtunut, joskin jo valmiiksi hankkimani kauhu ei hävinnyt millään, vaikka opinkin katsomaan taas kelloa ja sain itseni "heräämään" jo muutamassa sekunnissa edellisestä. Olen varovaisesti yrittänyt miettiä monestiko nousin sängyltä ja olen päässyt lukuun 30 ja 50 välillä. Viimeisen nousukerran muistan selvästi, koska siinä silmänräpäyksessä kun pomppasin taas tuttuun tapaan ylös sängyltä, kaikki tuntui täysin erilaiselta kuin ennen ja tällä kertaa ei vinoutuneen erilaiselta vaan tutun tavalliselta. Nopea tsekkaus videoiden kelloon paljasti niiden valaisevan. Helvetillinen ryntäys valokatkaisijalle ja ulvahdin kivusta kun 200 wattia valovoimaa poltti pimeään tottuneita silmiäni. OLEN HERÄNNYT!

Vaikka olin edelleen lähes lamaantunut pelosta, en voinut ajatellakaan sänkyyn palaamista. Asiaan vaikutti myös se, että vaikkei oksennusta tai "suklaata" löytynyt mistään, niin sänkyni oli aivan litimärkä kauttaaltaan patjoja myöten. Loogisin selitys oli sänkyyn kuseminen kerran tai useastikin, mutten tajua miten sillä tavalla olisin saanut jalkopääni ja tyynynkin litimäräksi. Päädyin lopulta selitykseen, että kyseessä on hikeäni, jota olen erittänyt hyvinkin runsaasti. Avattuani television, radion ja tietokoneen päätin valvoa loppuyön. Kello oli reilu 5, sitä en tiedä onko heräillessäni kello ollut oikeasti vaille neljä vai ei, mutten edes välittänyt. Seuraavat kaksi tuntia vietin katsellen hauskoja videoita netistä odottaen auringon nousemista.

Nukuin seuraavat kaksi vuotta valot päällä joka yö ja pahimpina öinä heräsin laittamaan myös television musiikkikanavan päälle. En päässyt peloistani irti muuttaessani Varkauteen, koska jostain syystä se kämppä oli todella äänekäs yöllä. Narinaa, kirskunaa, pamahduksia ja raahaavaa ääntä. Kaikkea tällaista voi odottaa vanhalta puutalolta, mutta pakokauhuun herätessä loogisimmat selitykset eivät olleet niitä mitä ensimmäisenä ajatteli. Valon toimimattomuutta ja multiheräilyä en ole onneksi enää koskaan kokenut. Riippumatta kuulusta selittämättömästä äänestä tai kauhun määrästä, aina valokatkaisijalle päästyäni olen tajunnut olevani oikeasti hereillä, eikä ympärillä kuulu mitään outoa normaaleja talon narinoja lukuun ottamatta.

Ymmärrettävistä syistä en ole kyseisen tapahtuman jälkeen ollut hirveän innokas juomaan enää useaa päivää putkeen, en halua samanlaista liskojen yötä enää koskaan.