Ankanpoikanen ja kananpoikanen

(Klassista lastensatua mukaillen.)

Tiput oli kavereita, meni joka paikkaan kahdestaan: mitä ankkanen edellä, sitä kananen perässä.

- Minä menen syömään matoja, sanoi ankkanen.
- Minä myös, sanoi kananen.

Ja kaverukset söivät matoja.

- Minä menen katsomaan hevosia, sanoi ankkanen.
- Minä myös, sanoi kananen.

Ja kaverukset menivät tallille katsomaan hevosia.

Eräänä päivänä sattuikin vahinko.

- Minä menen uimaan, sanoi ankkanen.
- Minä myös, sanoi kananen.

Kaveruksen kävelivät ison syvän lätäkön viereen ja ankkanen ui sen päästä päähän. Kanenen meni veteen ja meinasi hukkua, mutta ankkanen ehti pelastaa kaverinsa.

Sen jälkeen kananen istui märkänä ja surkeana ladossa ja mökötti. Sitten se alkoi pohtia, miksi kävi kuten kävi.

- Minä menen hyppimään kuoppaan, tuli ankkanen kertomaan.
- Minä en, vastasi kananen.

Kananen oli oppinut, että omillakin aivoilla ajattelu on sallittua eikä ihan kaikessa tarvitse sokeasti kompata kaveriaan - varsinkin silloin, kun tämä osaa asioita, joita ei itse osaa, kuten uida ja lentää.