Epiphany

Jotkut asiat pitää tajuta ihan itse. Sitä ennen niistä voi kuunnella kavereiden ja tuntemattomien kertomuksia tajuamatta niitä kunnolla jos lainkaan. Päällisin puolin saattaa olla jopa samaa mieltä, mutta sisimmässään on edelleen täynnä niin epäselviä kysymysmerkkejä, että kokonaisuus on vain helpointa työntää pois mielestään.

Hiljalleen muodot ja värit alkavat asettautua paikoilleen, ihan kuin mustavalkomykkäelokuvaa olisi asteittain päivitetty puheella ja väreillä. Asiat sekä saavat syvyyttä että samalla pelkistyvät selkeäksi yhdeksi sanomaksi: näinhän se asia on, en vain halunnut myöntää sen olevan noin.

Asian tarkastelu ilman pehmentävää ja peittävää selittely- ja puolustuskalvoa sattuu silmiin. Vielä enemmän sattuu sinne silmien taakse, aivoihin, tunteisiin, mutta se on hyvää kipua, kasvukipua. Sitä saattaa säikähtää näkemäänsä ja koittaa järkeillä sen pois. Paluuta ei kuitenkaan ole. Pilvitorni on rikki ja sen palikat hajallaan ympäriinsä.

Kaiken haikeuden, särkyneiden unelmien ja puhkaistujen illuusioiden keskellä silti tuntuu hitusen paremmalta kuin pitkään, pitkään aikaan. Keuhkoihin mahtuu tavallista enemmän ilmaa ja olo on kevyt. Samanaikaisesti itkettää ja naurattaa, surettaa ja on iloinen olo.

Rehellisyys vapauttaa.

Kirjoitettaessa soi Usher: Climax