Ihminen on prosessi. Muutos on jatkuvaa ja väistämätöntä.
Ikävöin sinua, vaikkei sinua, Sitä Sinua, enää ole. Olet vain muisto. Eräänä päivänä tulee olemaan Uusi Minä, joka ajattelee ja muistaa jotain muuta.
Sitten joskus. Kun sen aika koittaa. Sitä ei ole aikataulutettu.
Mutta nyt, nyt on vieläkin Ikävän aikakausi. Sille päälle sattuessan Ikävä kaivelee ahkerasti muistin arkistolaatikoita, nostaa esiin muistot, pyyhkii niistä pölyt ja tuulettaa niitä.
Se itkettää, satuttaa, repii ja vaikeuttaa olemista.
Annan Ikävän silti olla läsnä. Tarkkailen sitä. Tunnen sen. Sillä on oikeus olemiseensa. Hoputtamalla tai pakottamalla se lähtisi vain hetkeksi ja salakavalasti ilmestyisi paikalle myöhemmin vahvempana ja katalammat temput mielessä. Sillä on keinonsa. Siksi olen mieluummin sen kaveri.
Ikävällä on missionsa.
Joka kerta, kun kunnioitan Ikävää antamalla sille tilaa ja aikaa, se hiljenee ja haalistuu. Sitkeästi se silti palaa luokseni, vaikkei enää päivittäin. Joskus ikävä on erityisen tarmokas ja vaivaannuttaa lähelläni olevia ihmisiä itkettämällä minua julkisissa liikennevälineissä, työpaikalla, treeneissä ja kaupoissa.
Tämä on silti vain ohimenevä vaihe. Tiedän, että jonain päivänä...
... Ikävä käy vain kurkkaamassa ovenraosta äänettömästi ja lähtee pois heti tultuaan huomatuksi.
... Ikävä jääkin vain seisomaan kynnyksen toiselle puolelle aikomatta ylittää sitä, kääntyy ja hiipii pois.
... Ikävä ei vaan enää tulekaan luokseni.
Kauan sitten, laiturilla, auringossa ja ihan kaiken alussa:
Keskellä arkea, odottamatonta, epätyypillistä sinulle ja siksikin niin liikuttavaa:
Kiitos, että olit.
Kirjoitettaessa soi Toni Braxton: Let It Go
