"Kukkuu!"

Ihania tapahtumia viime viikolta. Istuin arvauskeskuksessa jonottamassa ilmoittautumispisteelle, jotta pääsisin terkkarin vastaanotolle.

Takanani ei ollut ketään, ja edelläni asioinut mummelikin oli valmis ja poistui luukulta. Kaivelin juuri kela-korttia laukustani eli en ollut heti syöksymässä luukulle mummelin lähdettyä, vaan ihan rauhassa laittelin lompakkoa laukkuun yms. Aikaa mummelin poistumisesta luukulta oli kulunut huikeat neljä sekuntia.

Mummelille tämä ei sopinut. Hän pysähtyi eteeni ja tokaisi kovaan ääneen: "Minä olen nyt valmis. Seuraava voi mennä!" Jatkoin rauhassa laukkuni kanssa räpeltämistä vielä kokonaisen kahden sekunnin ajan. Mummeli kumartui puoleeni ja kiekaisi: "Voit mennä! Kukkuu!"

Muut paikallaolijat jähmettyivät tuijottamaan kukkuvaa mummelia. Jos en olisi ollut niin kuumeinen ja pahoinvoiva, olisin nauranut mummelin pörhistelylle pitkään ja hartaasti à la "Jossan on tyhjä kello itkemässä sun perään!"

Sanoin kuitenkin vain, että menen kyllä kunhan se minulle sopii. Ties mikä mielenterveyspotilas mummelikin oli, olisi vielä saattanut lyödä mua kepillään. Sitten olisin tunnetusti väkivaltaisena ja epävakaana ihmisenä lyönyt refleksinomaisesti takaisin ja tietysti olisin joutunut maksamaan korvauksia mummelin saamoista henkisistä ja fyysisistä traumoista.

Onneks se oli sen verran vanhannäköinen että tuskin on kauan enää täällä kukkumassa. Ja me nuorethan olemme niitä hankalia ihmisiä vailla käytöstapoja...