Maanantaiantia

Kotibileet. Sellaiset nippa nappa parikymppisten järkkäämät, joissa viinavirta soljuu luontevasti puheensorinaan. Joku tilaa aina välillä pizzaa ja pian alaoven koodi on kaikilla lähipikaruokapaikoilla tiedossa.

Haahuilen ison ihmisjoukon läpi, etsin erästä tiettyä henkilöä. Minun tehtäväni on pitää hänestä huolta, valvoa, ettei hänelle satu mitään.

Seuraavaksi olemmekin päättärillä, jossa etsimme oikeaa yödösää, kun yhtäkkiä iso musta (?) auto avaa ovensa ja kolme miestä käskee meidät kyytiin. Istuessani takapenkillä melkein aion vitsailla siitä, että tämähän on ilmainen taksi, kunnes tajuan tilanteen olevan liian tulenarka. Olen hiljaa.

Ajamme tuntemattomaan. Yhtäkkiä keksin kertoa näillä potentiaalisille raiskaajille olevani raskaana ja saankin aikaan hämmentämisreaktion. Saamme luvan välilaskuun ja päädymme samaan kyytiin joutuneen pariskunnan kotiin hetkeksi aikaa.

Kukaan meistä kolmesta kidnapatusta ei tajua olla yhteydessä poliisiin, vaan kävelen ympäri isoa seitsemän huoneen kotia ihastelemassa sen antiikkisuutta. (Huoneisto näyttää tutulta ja muistankin nähneeni sen kerran unessa, kun uneksin löytäneeni asuntonäyttelyn yhteydessä unelmakotini, jollaiseen ei kuitenkaan olisi juuri nyt varaa yksin.)

Nainen sättii miestään, jonka kanssa yritämme muistella kidnappaajien auton rekkaria ja väriä. Nyt muistikuva tuottaa valkoisen auton. Hetken mietin vain kiipeäväni ulos ikkunasta ja juoksevani metsään, josta voisin sitten löytää kotiin tai ainakin jonnekin, minne saisin tilattua taksin.

Ovikello soi, kidnappaajat ovat ihan ovella ja kyytiovet ovat auki. Moottori on käynnissä.

Samalla hento ohut kilinä täyttää tilan ja avaan silmät puolihämärään. Halaan rakkaani selkää ja nukun melkein pommiin.