Note to self: man the fuck up, girl!

Olen jättänyt (tietoisesti) väliin tärkeän tai ainakin suomalaisittain hyvin yleisen kehitysvaiheen kännykän käytössä: kännipuhelut. Juon vuodessa saman verran kuin keskivertosuomalainen kuluttaa kevyesti perusviikonloppuannoksena enkä teininäkään kumonnut muistikuvia hämäriksi kolmea kertaa useammin. (Voihan toki olla, etten vain muista muita överikertoja, koska join ihan liikaa, mitä kuitenkin pidän itseni tuntien epätodennäköisenä skenaariona).

Tylsää, I know, ja välillä on jopa ärsyttävää seurata selvinpäin ollessaan sivusta täysissä promilleissa olevia ja vapautuneesti salaisinta (ja selvinpäin itseltäänkin piilotetua ja kiellettyä) sisintään demonstroivia ihmisiä. Toimii kuitenkin mulle, koska tykkään kaivella ihmisten aivoituksia ja lisäksi nähdä heidän alitajuntansa ilmehtimistä kontrollin ollessa tauolla. Johan Pörriskin sen totesi: tuhma tyttö.

Universumitasapainon nimissä olen onnistunut kehittämään vastineen tai korvikkeen kännipuheluille, joiden kiintiö on siis omalta kohdaltani jäänyt kiitettävästi nollaan. Harjoitan yöpuheluita.

Yöpuheluissahan ei ole sinänsä mitään vikaa, koska en soittele ainakaan tuntemattomille ihmisille pilapuheluita vaan tutuille ja asialliksi tarkoitettuja puheluita. Tarkistan ensin tekstarilla, onko kohde hereillä ja saanko soittaa hänelle. Ongelmallisiksi yöpuhelut tekee niiden ajankohta ja sisältö.

Ajankohta: yleensä keskiyön ja aamukolmen välillä, koska saatan helposti valvoa liian pitkään pohdittuani jtn (vähemmän) fiksua asiaa tai yksinkertaisesti uppoudun johonkin askareeseen niin, etten huomaa ajankulua. Ajankohta voi hyvinkin olla siirrettävissä seuraavaan päivään, koska pystyn hyvin hengittämään ja toimimaan saamattakin haluamaani tietoa juuri sillä sekunnilla. Vuorokaudenkaan viive ei aiheuta hengenahdistuksia, ihottumaa tai vieroitusoireita.

Sisältö: rationaaliseksi sitä voi sanoa hyvin harvoin siinä mielessä, että toimin yleensä lähinnä spontaanisti ja usein tunnepohjalta. Viime yönä soitin peräti kaksi yöpuhelua. Ensimmäinen meni hyvin ja fiksusti, kesti vähän alle 10 minuuttia, sain tarvitsemani tiedot ja siihen olisi ollut hyvä lopettaa.

Minulla oli oikeasti asiaa ainakin vielä siinä vaiheessa, kun lähetin toiselle kohteelle "May I?" -tekstiviestin, johon sain myöntävän vastauksen. Minulla oli asiaa vielä siinäkin vaiheessa, kun kohde vastasi puhelimeen.

Sitten se tapahtui. Ei, ei blackout. Ei, ei paniikki. Vaan aiheenvaihto. Kohde esitti kysymyksen, joka avasi lukitun oven ilman avainta ja vapautti käsiteltäväksi asioita, joiden olisi ollut parhainta uinua ainakin seuraavaan aamuun ellei jopa iltaan asti.

Minä menin ihan tietoisesti vastaamaan. Yhtä tietoisesti esitin vastakysymyksiä, jopa jatkokysymyksiä. Näkökulmia vaihdettiin. Mielipiteitä sinkoili. Juupas-eipäs -linjaa ja flatterya vilautettiin. Muutama onnistunut väistöliike ja pari yhteentörmäystä. Lanssia ei sentään tarvittu.

Reilut 45 minuuttia myöhemmin totesin, että käsiteltävä asia saa olla kuten on. Ehkä se toimii joskus tulevaisuudessa ja sen ajan ihmisille, kun itselleni se ei vaan toimi ainakaan tässä elämässä.

Opin ainakin sen, että puhelimeeni olisi hyvä saada yölukko, myös tekstareita ajatellen. Itsehillintänihän ei väsyneenä enää toimi varsinkaan yhdistettynä lyhytpinnaisuuteeni.

Post-kännipuhelu-häpeä saattaisi olla ilmiönä ja kokemuksena lievempää kuin tämänaamuinen päänsärky ja hillitön turhautuminen omaan tyhmyyteen. Taidanpa seuraavalla kerralla saadessani yöpuhelukohtauksen mennä istumaan muurahaiskekoon (tai näin talvella vaikka piikkimatolle) kolmen vartin ajaksi ihan vain muistutuksen nimissä.

Ehkä Pörris oli väärässä. Ehkä olen sittenkin tyhmä tyttö.

Kirjoitettaessa soi Usher: U Got It Bad