Onnellisesti onneton, for real?

Pohdiskelin omaksi päänsärykseni ilmiötä, jossa ihminen on aidosti hyvinvoiva ainoastaan asioiden(sa) ollessa retuperällä: maailmassa on pelkkiä virheitä, naapurin vääränväriset ja vääräuskoiset kersat ovat ihan varmasti suunnittelemassa jotain katalaa paskaa, töissä on hauskaa max kolmetoista minuuttia päivästä (sekin on se ylväässä yksinäisyydessään vessassa vietetty aika), netti - kuten tosimaailmakin - on täynnä urpoja, mikään ei toimi ja eniten vituttaa ihan kaikki.

Pessimisti siis säteilee niin monipuolisesti harmaan ja mustan sävyissä, että melkein henkeään salpaa. Onneksi vain melkein. Muutenhan sitä voisi vaikka lakata hengittämästä ja päästä tämän maailman tuskastuttavasta otteesta. Kuka sitten osoittaisi ihmiskunnan edustajille kaikki vääryydet, sekä heidän omansa että globaaliset ja kaikkien muttei kenenkään omat?

Olen vahvasti allerginen negailijoille. Heidän seurassaan alan voida huonosti ällistyttävän lyhyessä ajassa: ihoni kihelmöi kuin siihen olisi hierottu nokkosta, ilma tuntuu hetkessä olevan sittenkin silkkaa häkää, sydän alkaa hakata kuin pyrkisi juuri nyt nimenomaan sykkimällä kurkun kautta ulos...

Jossain vaiheessa päätin lakata välttelemästä negailijoita ja muita pessiksiä. Yhden negailijan kanssa kokeilin seuraavaa kikkaa: kuuntelin sen mitä kerrottavaa hänellä oli, mutta samalla pidin mielessä näiden asioiden olevan hänen tulkintojaan ympäröivästä maailmasta sen sijaan että suhtautuisin niihin klo 17 uutisina. Noin viiden minuutin päästä ihminen lakkasi puhumasta ja ilmoitti minulle, ettei aio jatkaa tätä keskustelua kanssani, koska pidän häntä pilkkanani hymyilemällä vakaville asioille.

Keksin siis ihan yhtä vahingossa ikioman penisilliinin. :D

Ehkä jossain joku kirjoittaa juuri nyt blogiinsa siitä, miten ärsyttäviä yltiöpositiiviset naminamiajattelijat ovat. Kirjoittakoot: höyryjen päästäminen edistää henkistä ja fyysistäkin hyvinvointia. Ehkäpä se kirjoitteleva pessimisti elääkin sen verran pidempään, että ehtii huomata maailman olevan jopa ihan siedettävä eikä paska mesta. Ehkä.

Sitä paitsi syy siihen, miksi minä voin huonosti pessimistien seurassa on simppelisti se, että tunnistan heistä Sen Vanhan Itseni, jonka työstin pieneksi ja piilotin tulitikkuaskiin kauan sitten. Se Vanha Minä on geneettisesti taipuvainen etsimään asioista pahaa ja ottaa kehutkin vastaan silmät sirrillä etsiskellen niistä kompia ja veemäilyä.

Ei mun lasi ole aina puoliksi täynnä. Yleensä se on täynnä myös siksi, että mä käytän tarvittaessa vaikka pienempiä laseja enkä nillitä siitä miten taaskaan ei riittänyt mehua ja toi tossa vieressä joi suoraan purkista.

Kirjoitettaessa soi Garbage: Only happy when it rains