Alkuperäisenä asetelmana on pelaaminen vs. harlekiinikirjallisuus ja kulutustaso on tuntikausia päivässä. Kysymys kuuluu: miksi viimeksi mainittu olisi parempaa tai hyväksyttävämpää kuin pelaaminen?
Ehkä parhaiten osaisivat vastata ne, jotka pitävät ns. hömppäkirjallisuuden ahmimista hyväksyttävänä tai jopa kannattavana ja samalla paheksuvat pelejä. Itsehän kyseenalaistan jo asetelman itsessään, kun siihen laitetaan nämä kaksi käsitettä ja pyydetään perustelemaan yhden ylivoimaisuutta vrt toiseen, ja molemmat vaihtoehdot ovat suurinpiirtein yhtä lailla lipeäkaloja.
Itse näen terveen rajan siinä, että harrastus, oli se sitten mitä tahansa
- tuottaa ensisijaisesti iloa
- kehittää ihmistä tai vähintään auttaa nollaamaan aivot turhasta stressistä
- ei aiheuta henkistä väsymystä, aggressioita, turhautumista eli ei ota enempää kuin mitä antaa
- ei toimi pakokeinona todellisuudesta (koska tällöin kyseessä ei ole enää niinkään nautintoa sellaisenaan tuottava toiminta vaan orastava välttämättömyys, mahdollisesti jopa ongelmanvälttelyväline tai riippuvuuteen ja todellisuuden vääristymiseen edesauttava ja pidemmän päälle myös pahoinvointia aiheuttava/mahdollistava toiminta)
- ei aiheuta vihaa/masennusta todellista maailmaa kohtaan
- vie aikaa päivästä sen noin 1-2 tunnin verran (keskimäärin, oletuksella, että työ vie vuorokaudesta 8h ja unet 8h ja ihmisellä olisi tämän harrastuksen ohella muutakin sisältöä vapaa-ajassaan).
Lyhyesti: lääkkeen ja myrkyn ero piilee annostuksessa.
Tämähän on siis oma näkemykseni enkä tarjoakaan sitä yleispäteväksi. Tiedoksi niille, jotka olivat jo älähtämässä, olenko arvostelemassa heitä: ehen ole, kun en tunnekaan heidän tilanteitaan ja kerroin tosiaan sen oman näkemykseni asioista, en yksittäisistä ihmisistä. En siis pidä patologiaa terveenä, ilmeni se sitten pelaamisen tai kirjahattaraan uppoutumisen tai sokerikuorrutteen muodossa.
Chicklitistä olikin puhetta jotain kuukausia sitten työkaverin kanssa, kun innoissani selitin lukevani jälleen yhtä, tällä kertaa erästä persoonallisuusteoriaa tutkailevaa, psykaopusta. Työkaverini (50-vuotias nainen) ihmetteli, enkö lue lainkaan hömppäkirjallisuutta (tosin hän käytti jtn toista termiä). Vastasin, etten koe saavani siitä mitään irti. Toki vastatessani määrittelin päässäni hömpäksi ns. aivopurkkaa: ei ravintoarvoja, toimii vain hetken mutta jauhatessaan sitä tuntitolkulla saa hedarin, vatsapuruja ja leuan kipeäksi. Tarkentava kysymys paljasti, että työkaveri tarkoitti chicklitiä.
Toki chicklitiä on erilaista eikä kaikki chicklit ole mielestäni hömppää. Oma suosikkini on yleensä englanninkieliset huumoria hersyvät teokset, joissa elämä tarjoaa naiselle reippaasti muutakin kuin prinssejä ratsastettaviksi ja tämä oman elämänsä toimitusjohtajatar osaa luovia karikoiden halki toisinaan jopa muuntautumalla tilanteen edellyttävällä tavalla selviytyäkseen ja opettelee olemaan rikkomatta itseään. Jotkut valinnat toteuttaisin toisin kuin kirjailija on hahmonsa määrännyt tekemään, mutta en irl olekaan vastaavissa skenaarioissa läsnä tai jos joskus olen, niin sitten sovellan omaa päätäni.
Harlekiineissa (viimeisin lukemani oli painettu 80- tai 90-luvulla) nainen on aika usein heikko olosuhteiden uhri, jonka ajatuksenlukijankin hommat taitava Prinssi Uljas pelastaa ja he elävät onnellisina eläminsä loppuun asti. Aikuisille suunnattu satu, fantasia, unelma, jossa ei sinänsä olekaan mitään vikaa, kunhan sitä ei sekoita todellisuuteen. Mausteena ja satunnaisena juhlajälkiruokana se toimii hyvin, pääruuaksi jokaiseen arkipäivään en tätä suosittele: pidemmän päälle sitä vaan alkaa voimaan pahoin mutta on saattanut jäädä koukkuun kuten sokeriin.
Jotain kirjaa aloin lukea kesällä ja jätin sen kesken noin kolmannella aukeamalla. Kirjassa kuvailtiin mielestäni ylikorostetusti päähenkilöttären vallaneita tunekuohuja, joita hän piilotteli ilmeettömänä, ja vain kyyneleen kimallus silmäkulmassa paljasti hänen ylpeytensä ohi hänen todelliset tunteensa. En pystynyt jatkamaan lukemista ärsyyntymättä. Ilmeisesti jokin oma asetukseni löi vastaan, kun en vain jaksanut seurata itseään tukahduttavan ja marttyyriksi heittäytyvän naisen sinnittelyä läpi elämän, kun hän olisi voinut saada haluamansa vain lievällä jouistavuudelle omasta ylpeästä asenteestaan (I've done dat, wasn't even dat hard). En kuitenkaan näe päähenkilöttären käytöksessä mitään väärää, koska sekin on suhteellinen käsite. Konsepti ei vaan toiminut itselleni.
Leffapuolella romcom (romantic comedy, jos joku ei osanut murtaa upeaa koodistoani) tarjoaa yleensä itselleni hyvää kevyttä viihdettä, ainakin blues-päiviin. Katsojan ymmärtäessä leffan olevan fiktiota (tai ajatellessaankin sen olevan jossain päin maailmaa mahdollisesti faktaan noin 90 % veran täsmäävää) siitä voi saada hyviä ideoita, voimavaraa ja positiivisuutta, antia voi käyttää apuvälineenä tai inspiksenä johonkin omaan. Terveen rajat ylittyvät silloin kun masennutaan ajatellessaan "kaikilla muilla olevan tosi mahtava elämä ja vain minä raukka seuraan sitä sivusta ja mussutan poppareita samalla". Ewww. Kökkö asenne.
Tunnustan kuitenkin, että toisinaan huumori toimii turhankin loistavasti suojamekanismina. Vakavia asioita on helpompi käsitellä nauruverhon ja ehe-eheilyn läpi, jolloin muille ei tarvitse näyttää myöskään omaa haavoittuvuutta ja herkkyyttä. Tämän viiden sentin kolikon kääntöpuolena toimii se valitettava totuus, että toisinaan sitä estää ihan itse itseään olemasta avoimesti aito. Julkisivu pysyy kunnossa ja sen takana asiat hajoilee käsiin. Lopullista Rooman tuhoa vain viivytetään noin, ei estetä.
Se satutarjonta ("onnellisina elämänsä loppuun asti") ei muuten ole oletusarvoisesti mitään utopiaa: missään saduissahan ei ainakaan tietääkseni ole tarkemmin kerrottu, millaista elämää prinssi ja prinsessa viettivät yhdessä kun niin onnellisia kerran olivat. Onnelliseenkin suhteeseen kun voi välillä olla riitoja, erimielisyyksiä ja kriisejäkin. Paha siis on sellaista parjata mistä ei ole tarkempaa tietoa!
Ei se onnellisuus yksinoikeudella ole määritelty epärealistiseksi yltiöpositiiviseksi pinkiksi glitterödyksi sokeripommiksi. Onnellisuuden määritelmiä lienee yhtä monta kuin ihmisiäkin, ja joskus entisen minän onnellisuuskäsitys poikkeaa suuresti siitä miten tulevaisuuden minä asian näkee. Nykyminähän saattaa pyöritellä silmiään molemmille, mutta siihen sillä onkin oikeus. Elämä on se lyhyt hetki entisen ja tulevan välillä. Mielestäni on harmi kuluttaa aikaansa välttelemällä sitä.
Huomenna tänään on eilinen ja vain yhteen kolmesta voi vaikuttaa reaaliajassa, mikä tuskin tapahtuu elämällä jonkin avulla piilossa siltä sekunti sekunnilta pidemmälle ja lyhyemmäksi kuluvalta päivältä.
