Parasta ennen -päivämäärä

Lapsuusaikojen riitelyä, josta on jo kasvettu yli. Kymmenen vuotta sitten lopetettu ystävyyssuhde, jota ei enää muistakaan. Kahdeksan vuoden takainen asiattomasti päättynyt seurustelu, joka herättää korkeintaan haalistuneita muistikuvia. Viisi vuotta vanha erimielisyys, jonka lähtökohtaa kumpikaan ei enää muista. Kaksi vuotta sitten suutuspäissän sanottu ilkeys, jota on jo pyydetty anteeksi. Eilisiä asioita, joiden voisi luulla jääneenkin siihen päivään.

Nähdessään ihmisen ensimmäinen mielikuva on tuo vanha mutta edelleen mielessä vellova asia. Tervehdykseen vastataan ynseästi, jos lainkaan. Ihmetteleviin kysymyksiin ei vastata, murahdellaan vaan jotain tyyliin "kyllä sä tiiät". Katse kulmien alta on raskas, vihamielinen. Koko olemus on väsynyt, ärtynyt ja epämiellyttävä.

Yöunet lähtee ja tilalle tulee katkonaisia tyhjyyteen putoamisia, joita jaksottavat painajaiset. Väsymys ja päänsärky ovat arkipäivää. Maailma näyttää mustavalkoiselta, jossa on tosin hyvinä päivinä jopa ripaus harmaata. Päässä pyörii pakkomielteisesti sama skenaario, jossa on koettu ah niin maailman suurinta epäoikeudenmukaisuutta, eikä stop- tai edes pause-nappia löydy.

Miten pitkään näitä asioita kannattaa kantaa mukanaan? Mikä estää käsittelemästä ja jättämästä niitä mielen arkistoihin? Miten pikkumainen ja tyhmä/tyhjä ihmisen on oltava, jotta se tosissaan nostaisi vuosia vanhan aiheen uudelleen ja uudelleen esiin - välittämättä vaivautuneista, turhautuneista, ärsyyntyntyneistä ja ympäriltään kaikkoavista ihmisistä?

Onneksi seuransa voi valita. Möröt, antisosiaaliset ja muut peikot voivat olla juuri niin rajoittuneita kuin haluavat olla. Mun ei onneksi tarvitse nähdäkään niitä. Enää.

Kirjoitettaessa soi 112: "It's Over Now" ja Usher: "U got it bad"