Surumielistä

Sataa.

Kun herää sateisena aamuna, ei oikeasti jaksaisi herätä eikä edes avata silmiä kunnolla. Kännykkä löytyy hapuilemalla ja toisin kuin useimpina aamuina nyt torkun sijasta osaakin painaa OK:ta, jottei herätys toistu.

Sateella valo on harmahtavaa - poikkeuksena tietty ns. aurinkokuurot mutta niistä ei nyt ollut kyse - ja tympeän surullista. Syksy kurkkii ovenraosta kuin littis cityssä.

Istun verannalla nojatuolissa ja tuijotan lasin läpi sadepisaroiden viistoa syöksähtelyä. Osa niistä pimputtelee melkein läpinäkyviä kissankelloja ääneti, osa hakkaa metalliseen soittokelloon ja saa jopa aikaiseksi pientä heikkoa melodiaa.

Kävelen paljain jaloin märässä ruohikossa. Pieni ruskea sammakko huomaa minut, säikähtää, tekee nopean väistöhypyn ja säikäyttää sillä minutkin. En tiedä miksi mutta mielessäni pyydän siltä anteeksi.

Mietin menneisyyttäni. Haluaisin palata eiliseen ja tehdä pieniä muutoksia. Haluaisin palata myös viikkoja, kuukausia ja vuosia taaksepäin ja ainoastaan taltioida asioita, jotta minulla olisi nyt konkreettisia kuvia katseltavina ja päiväkirjamerkintöjä selailtavina.

Palaan sisätiloihin ja annan sateen viipyä ihollani, erityisesti kasvoillani. Ainakaan näin ei tarvitse vastata turhilta tuntuviin kysymyksiin, miksi olen itkenyt. Vastaisin kuitenkin, että elämänilosta, ja sekin olisi totta.

Kirjoitettaessa soi Ashanti: Rain On Me