Globaalit työläiset

Globaalit työläiset
Kun kuusikymmenluvun Suomessa alettiin enenevästi puhua kansainvälisestä kaupasta ja kansainvälistymisestä, aniharvat osasivat edes kuvitella miten nuo käsitteet tulisivat lähivuosikymmeninä mullistamaan elämää niin että muutos ulottuu täysimääräisenä tännekin. Nyt nimellä "globalisaatio".

Jos halutaan olla kohteliaita Karl Marxin teorioille joita hänen aikanaan ei oltu vielä testattu reaalimaailmassa, voidaan sanoa että ainakin yhdessä asiassa hän oli "näkijä". Hänen laajassa tuotannossaan ennustetaan globalisaatio, vieläpä aikana jolloin länsimaiden teollistuminenkin oli vasta hailakka varjo myöhemmästä; lähes kaikissa keskituloistenkin perheiden käyttöesineissä näkyi vielä selvä ihmiskäden jälki ja teollisen suunnittelun puute.

Marx: "Jatkuvasti laajentuvien markkinoiden tarve ajaa omistavan luokan ympäri planeetan pinnan: sen täytyy asettua ja pesiytyä kaikkialle, muodostaa yhteydet kaikkialle". Yhteyksiä kaikkialle on varmaan ollut vaikea kuvitella, kun vielä 40 vuotta myöhemminkin jopa sotilasviestintä takkusi ja panssarivaunut viestivät kirjekyyhkysillä. Mutta juuri halpa tiedonvälitys ampui jyrkimpään nousuun nykyisen globalisaation, jossa kaikki voitava ulkoistetaan halvimpaan kaukomaahan, samalla kun yhteiskuntavastuun ja laadun käsitteet muunnetaan entisten irvikuviksi.

Moderni globalisoitunut suuryritys, esimerkiksi metsäyhtiö, näyttäytyy länsimaisille työntekijöilleen täysin erilaisena kuin entisajan patruunavetoinen omavaraisuuteen pyrkivä pienoisyhteiskunta. Nyt ei ole patruunaa joka näkisi toimintaympäristön läheltä voiden reagoidakin siihen, omavaraisuus on äärimmäinen kirosana, ja ydintoimintoihin ei todellakaan kuulu työläisten hyvinvointi.

Edes ylin maajohto, (keskijohdosta tai työläisistä puhumattakaan) ei tunne omistajia, ja vain vilaukselta näkee konsernijohtoa. Se taas elää useimmiten omassa byrokratiakuplassaan useimmiten tietämättäkään miten päätökset vaikuttavat maajohdosta alaspäin. Tehdaskierros viidessä vuodessa tuskin tuo ymmärrystä, koska pistokokeellisia syvätutkimuksia ei tehdä. Mahdollisesti ei välitetäkään, koska sellaisesta ei seuraa "sitouttavia bonuksia", vaan ehkä vapautus tehtävistä.

Varsinainen omistus on kasvotonta, ja vaikuttavilta osiltaan todella pienten piirien hallussa, oli "vähemmistöosakkaita" rekistereissä kuinka monta tahansa. Heistä lähes kaikki omistavat vain jonkin salkunhoitajan kulloistenkin oikkujen mukaisen osuuden, eikä heistä ole milloinkaan muodostettavissa tosiasiallisen omistajaryhmän päätöksiä suuntaavaa joukkoa, vaikka pientä kritiikin pihinää voi ollakin.

Intiassa oli aikoinaan erittäin kehittynyt tekstiiliteollisuus, ja paljon muutakin sillä telakat kilpailivat tasaveroisesti Britannian merivoimien laivatilauksista. Tämähän ei Lontoon herroille sopinut, ja voimatoimin Intian tehtaat ajettiin alas ja maa muutettiin pelkäksi raaka-ainetuottajaksi Imperiumille. Tuolloin tuotanto siirrettiin siis aivan päinvastoin kuin nyt, vaikka köyhimmät taas kaiken maksavat, nyt jättiläisslummeihin muuttavat maatyöstä karkotetut uustehdastyöläiset.

Tuotantoa siirretään myös Intian naapurimaihin, vaikka koko alueella on uskomattoman huono infrastruktuuri, jonka luulisi aiheuttavan kestämättömiä hankaluuksia varastottomassa pikasyklituotannossa. Dhakan tehdas romahti äskettäin tappaen tuhannen työläistä. Syitä oli useita, mutta infratilannetta valaisee se että rakennus ei ollut suunniteltu tehtaaksi, siihen oli lisätty kerroksia ja kuuden päivittäisen sähkökatkon takia valtavan painavia generaattoreita. Kun tähän lisää toimimattoman logistiikan kaaoksen, voi ihmetellä miksei toimivaksi todettu Kiina enää kelpaa.

No, koska siellä on päästy ohi "euro päivässä" -palkoista! Enää hienoimpia tuotteita kannattaa tehdä siellä, ja länsitehtaissa joudumme piankin yhä suuremman, parempilaatuisen volyymin kilpailutilanteeseen. No, onko suurien, vaikkapa vaateyhtiöiden kate niin huono, että päivän kovatahtisesta työstä ei muutamaa euroa voisi maksaa? Pikainenkin silmäys tehtaiden tuotannon ulosmyyntihintaan, kuljetuskuluihin ja vaatteiden Euroopassa tuottamaan rahaan, riittää kertomaan että voittomarginaalit ovat huikeat, huonoimmillaan kymmenkertaiset ja parhaimmillaan toistasataakertaiset. Kyse on vain pohjattomasta ahneudesta: tehtaita pykätään Pohjois-Koreaankin.

Kuluttaja länsimaissa kokee kuitenkin saaneensa tuotteen halvalla. Verrattuna 40-60 vuoden takaisiin laatustandardeihin tavara on kuitenkin surkeaa. Se on näköistavaraa, eikä kestä käyttöä. Polkupyörä voi hajota testissä ensi päivänä, sähkötuotteet, halpaelektroniikka ja asusteet ovat enimmäkseen tuuripeliä. Meidät on opetettu odottamaan heikkoa laatua, ja silloinkin kun onnistumme laatua saamaan, joku piruparka on saanut maksaa onnestamme siellä estottomasti saastuttavassa hikipajassa.

Euroopassa toiveksitaan jonkinlaista globaalia työläissolidaarisuutta ja joukkovoimaa. Mutta keskustelun lisäksi, mitä muuta toimintaa, kuin yksisuuntaista, voisi olla kun me olemme heidän mielestään kuvaamattoman hyväosaisia ja rikkaita? Marssikaapa nyt siellä Pakistanissa meidän kesälomiemme ja pätkätyösopimuksiemme puolesta... joo.

Vahvatkin amattiyhdistysliikkeet on monissa länsimaissa ajettu alas suorastaan nerokkailla "thatcherilaisilla" pelisiirroilla. Vastakkainasettelun aikakin on ohi, koska se on kuulemma nyt muodikasta. Suomenkin kaltaisissa hieman maltillisemmissa maissa suuryritykset kertovat selvästi syyn, miksi palkkoja ei passaa vaatia parannettavaksi: yritykset uhkaavat lähteä kaukomaille, jolloin niiden kovin kireäksi mainitut verotulot eivät enää pidä pystyssä yhteiskuntaamme.

Mutta juuri samaan aikaan lehdistö paljastaa, että konsernien sisäisillä -osin naurettavan ilmeisillä - rahansiirtovetkutuksilla jopa suurimmat kansainvälistyneet yrityksemme pääsevät nollaprosenttia hipovaan verotukseen.

Joten firmoille tarjotusta koulutetusta työvoimasta ja upeasta infrastruktuurista yhteiskunnallemme ei jää palkkioksi kuin työläisten tuloverot. Lopputuloksena saattaa olla USAn kaltainen yhteiskunta, jossa verotus ei pahasti rasita keskiluokkaa, rikkaita ei lainkaan. Mutta tällä reseptillä yhteiskunnan taskuissa ei lopulta ole kuin velkaa, jota lisäämällä se voi - kuulemma - raahustaa loputtomiin, yhä huonommassa kunnossa .

Kirjoitettaessa soi Sixteen tons: https://www.youtube.com/watch?v=6FgKMhgZ6N8