Cityn arkistoista löytyi tällainen, jonka nyt taltioin tähän siltä varalta, että se jostain syystä katoaa alkuperäiseltä paikaltaan. Kirjoitus on ilmiömäinen pioneeri tässä maassa vielä nykypäivänäkin vaikka sen kirjoittamisesta on 12 vuotta. Vain yksi virhe koko tekstissä nousi esiin ja sekin koska parempaa tietoa ei vielä silloin ollut.
Vastaavia tarinoita on miehistä ihan niin paljon kuin jaksaa lukea ja varmaan ihan syystä. Tilastojen valossa pitäisi olla naisistakin jotakuinkin sama määrä, myös ihan syystä. Koska ei ole, toistaiseksi on syytä muistaa tuoda jokainen näistä esiin, vaikka sitten ajoittaisina uusintoina. Tämä siksi, ettei pääse syntymään kuvaa joka ei vastaa todellisuutta.
Fakta on se, että ihmiset lyövät toisiaan eikä se ole sukupuolisidonnaista. Jokaisen meidän homma on pitää huoli siitä, että peiliin katsoessa ei pääse näkemään ihmistä joka löi ja/tai lyö fyysisesti ja/tai henkisesti.
Linkki kirjoitukseen: http://www.city.fi/suhteet/naispaholainen/546
------------------------------------------------------------------------------------------------
"Kävelin ensin sen ohi discossa. Se nojaili kaverinsa kanssa baaritiskiin. Pysähdyin ja peruutin. “Lähetsä tanssiin?" oli mun persoonallinen avausrepliikki", kertoo Harri kolmen vuoden takaisesta ensitapaamisesta nykyisen tyttöystävänsä kanssa.
“Yhteys välillämme toimi heti. Minut hurmasi vastapuolen avoimuus, sosiaalisuus ja kielellinen lahjakkuus – ja kauniskin se oli kaupan päälle."
Poskivalssin jälkeen Harri tyrkkäsi tytölle numeronsa ja jäi odottamaan soittoa. Seuraavana päivänä pariskunta istui leffassa ja siitä se sitten alkoi – vaaleanpunainen puolen vuoden jakso, jonka aikana pari ihastui ja rakastui, eikä riidellyt kertaakaan.
Kolmen vuoden aikana moni asia on muuttunut. 26-vuotias Harri tekee diplomityötään Teknillisessä korkeakoulussa ja tyttöystävä pakertaa gradunsa kimpussa yliopistolla. Lempiväiset jakavat kauniin, valoisan kaksion kantakaupungissa.
“Ensimmäinen lyönti tuli vatsaan. Töissä oli ollut rankka päivä. Aurinko oli porottanut koko päivän pilvettömältä taivaalta ja lämpömittari lähenteli kolmeakymppiä. Päätettiin työporukan kanssa palkita itsemme muutamalla oluella."
Perheväkivaltaan johtaneen tapahtuman alku on usein triviaali, mutta lyöjän mielestä teko on sillä hetkellä täysin oikeutettu. Monesti tappelu syntyy rahasta, lapsista tai seksistä. Harrin tapauksessa oluesta. Harrille kävi perinteiset. Ensimmäinen keppana muuttui kahdeksi, kaksi kolmeksi ja kolme kuudeksi.
“Kun sitten raahauduin keskiyön jälkeen kotiin, tyttöystävä odotti eteisessä raivoissaan ja posautti tervetuliaisiksi mua nyrkillä mahaan."
Ensimmäinen isku tuppaa kotiväkivallassa unohtumaan, eikä Harrikaan jäänyt tapahtunutta sen kummemmin miettimään. Kun miestään pienempi tyttö tinauttaa vatsaan, se ei järjettömiä satu ja kaljahuurussa vielä vähemmän. Pahoinpideltävän miehen etu onkin suurempi fyysinen koko tyttöystävään nähden. Mustelmia ei synny niin helpolla, sillä tyttöjen lyöntitekniikkakaan ei ole kehittynyt poikien tavoin koulun nurkalla nujakoidessa. Tytöt raapivat, nipistelevät ja potkivat. Tutkimusten mukaan tytöt tarttuvat harvoin kättä pidempään, mutta jos sellaista tarvitaan, he tarttuvat usein tuoppiin tai pulloon. Kotona käden ulottuville saattaa eksyä myös sateenvarjo tai tuoli.
“Naisen lyönti on täysin yhdenvertainen miehen lyönnin kanssa, vaikka mies onkin vahvempi", muistuttaa psykoterapeutti Matti Kupila, joka työssään joutuu tekemisiin parisuhdeväkivallan kanssa.
Harrin tyttöystävä ei päässyt riidasta yli. Harri oli hänen mielestään tehnyt totaalliset oharit ja tyttöystävä muisti vihotella asiasta vielä puolentoista vuodenkin jälkeen.
“Tyttöystävä vaati mua jatkuvasti tunnustamaan, kuinka ison mokan olin tehnyt. En tunnustanut, kun en ole tottunut tunnustamaan asioita, joita en koe tehneeni. Ensimmäiset puoli vuotta elimme omaa elämäämme kauniisti rinnakkain. Nyt elämme hänen johtamaansa yhteistä elämää."
Tyttöystävän nyrkki pamahtaa Harria useimmiten ylävartaloon. Parisuhteeseen kohdistetaan enemmän odotuksia, toiveita ja vaatimuksia kuin muihin ihmissuhteisiin. Siksi väkivalta kotona tuntuu erityisen loukkaavalta. Riitoja, joissa Harrin tyttöystävä on muuttunut aggressiiviseksi on takana lähes parikymmentä. Silloin tällöin Harrilla on kipeä olkapää tai rinta. Litsariaika on onneksi jo takana.
“Inhoan kasvoille lyömistä. Hyvä, ettei se tee sitä enää", Harri miettii.
Tyypillisin lyönti on omien seinien sisällä huitaisu avokämmenellä tai nyrkillä. Kotiväkivaltatilanteessa keskimäärin joka toinen lyönti aiheuttaa fyysisen vamman. Niihin apua hakee kuitenkin vain muutama prosentti. Poliisille ilmoitus tehdään alle kymmenessä prosentissa tapauksista, sillä kotiväkivallassa kynnys hakea apua on tavattoman korkea - ja miehillä vielä korkeampi. Miehen tulee ikään kuin luonnostaan olla iskunkestävämpi kuin naisen. Kuinka moni mies kehtaisi kertoa poliisiaseman päivystävälle, leveäharteiselle miespoliisille, että vaimo hakkaa? “Pistä äijä akkas kuriin" olisi tyypillinen neuvo ainakin kapakkakeskustelussa.
Suomen Ensi- ja turvakotien liiton kolmessatoista turvakodissa vierailee vuosittain noin 3 000 asiakasta, joista noin kaksi prosenttia on miehiä – noin 60 miestä vuosittain. Rikosuhripäivystykseen ottaa vuodessa yhteyttä noin 3 000 henkilöä. Heistä 25 prosenttia on miehiä.
“Kotiväkivaltatapauksissa miehillä ei ole mitään kanavaa hakea apua. Välillä tuntuu jopa siltä, ettei väkivallan uhreiksi joutuneista miehistä saisi edes puhua. Ihan kuin se olisi pois vastaavassa tilanteessa olevilta naisilta", toteaa Rikosuhripäivystyksen toiminnanjohtaja Petra Kjällman.
“Yhteydenottoja tulee toisinaan myös väkivaltaisilta naisilta. Juuri äsken meiltä kysyi neuvoa nainen, joka on nyt kolme kertaa yrittänyt tappaa isänsä ja useita kertoja itsensä. Väkivaltaisille naisille on myös hyvin vähän auttamiskanavia", lisää Ensi- ja turvakotien liiton toimitusjohtaja Marita Ruohonen.
Parisuhdeväkivalta on yleisintä kaupungeissa sekä 18–24-vuotiaiden suhteissa, jotka ovat kestäneet enintään kaksi vuotta. Väkivalta vähenee liiton vanhetessa, joskus se jopa loppuu kokonaan, paljastaa Tilastokeskuksen erikoistutkija Markku Heiskasen ja tutkija Minna Piispan tekemä Usko, toivo, hakkaus -kyselytutkimus. Kattavassa tutkimuksessa aineistona olivat naiset. Kotiväkivaltaa kohdanneita miehiä ei tunnu tutkineen vielä kukaan. Vaikka kotiväkivallan uhri onkin useimmiten nainen, kuva paistinpannua heiluttavasta naisesta lienee yleisempi kuin luullaan. Marita Ruohosen mukaan kyse ei ole yksittäisistä tapauksista vaan ilmiöstä, joka on tiukasti piilossa.
“Ovathan tytöt nykyään yleisestikin väkivaltaisempia kuin koskaan ennen. Miksei se heijastuisi myös kotiin?" hän kysyy.
Kansainvälisesti arvostettu aggression tutkija ja edesmennyt psykologian professori Kirsti Lagerspetz pohtii kirjassaan Naisten aggressio, mitä naisten väkivallantekojen määrän lisääntyminen merkitsee. Onko se kenties tasa-arvoistumisen kääntöpuoli? Olkoon turpaanveto vaimollekin sallitua, kun se on sitä miehellekin niin monessa parisuhteessa.
“Väkivalta ei ole oikeutettua ikinä!" lisää Rikosuhripäivystyksen Petra Kjällman.
Perheväkivallan uhka kasvaa sitä mukaa, kun alkoholipitoisuus kohoaa veressä. Myös väkivaltakokemukset lapsuudenkodissa lisäävät riskiä ryhtyä sanoista tekoihin. Ruohosen mukaan etenkin hyvin raakaan kotiväkivaltaan syyllistyvällä on usein väkivaltainen lapsuus. Toisaalta on syytä toivoa, että väkivaltaan voidaan kulttuuritekijöillä vaikuttaa, joten se voisi hyvissä oloissa pysyä melko vähäisenä.
“Kun mies tulee turvakotiin, tyypillisin tilanne on, että hän tuo lapset suojaan ja kertoo, että väkivaltaisella vaimolla on vakavia psyykkisiä ongelmia. Naiset ovat myös taitavia käyttämään henkistä väkivaltaa", Marita Ruohonen kuvailee.
“Se, että moni ympärivuorokautista hoitoa vaativa mielenterveyspotilas on nykyään avohoidon vuoksi kotona, heijastuu muun muassa kotiväkivaltatilanteisiin. Taustalla voi olla myös huumeiden ja lääkkeiden käyttöä", hän jatkaa.
Arviolta noin yhdeksää kymmenestä kotiväkivallan tekijästä voidaan auttaa. Monesti lyöjä tahtoo tätä itsekin. Noin joka kymmennenessä tapauksessa kotityranni pitää tekoaan täysin oikeutettuna ja auttaminen on vaikeaa, jopa turhaa.
“Tyttöystävän mielestä hänellä on oikeus purkaa stressi ja kiukku minuun ilman mitään rajoja. Rakkauden nimissä tulisi kuulemma kestää niin lyönnit kuin solvauksetkin. Elämä onkin siedettävää, kun heittäydyn äärimmäisen tyhmäksi. Olen kuin en huomaisikaan epäkunnioittavaa sävyä ja samalla luovun omista mielipiteistäni", Harri kertoo.
“Toisinaan aggressioni kasvaa niin suureksi, että tekisi mieli lyödä takaisin. Kerran vastasinkin avokämmeneen avokämmenellä. Tyttöystävä koki läpsäisyn äärimmäisen loukkaavana ja jätti minut hetkeksi rauhaan."
Toisinaan kamelin selkä katkeaa myös vaimolla, jota mies on hakannut parikymmentä vuotta. Vaimonsa nyrkin ja hellan väliin pakottaneen miehen elämän katkaisee ironisesti isku leipäveitsellä rintaan. Amerikkalaistutkimusten mukaan vaimonsa tappavan miehen viesti on usein “tee kuten minä käsken". Kun nainen tappaa miehensä, hän viestittää: “En kestä tätä enää."
Kotiväkivaltatilanteet näkee akuuteimmillaan poliisi. Sen mukaan usein ei tiedä kuka on kotona uhri, kuka tekijä. Väkivaltaan vastataan väkivallalla ja sitä seuraa väkivaltaa.
Uhrin, oli hän sitten mies tai nainen, itsetunto laskee kuin lehmänhäntä. Harrikin on huomannut alkavansa yhä useammin ja useammin uskoa hänelle syötettyä karua itsetunnon murskakieltä. Hän tilittää parisuhdeongelmiaan kavereilleen ja uhmaa näin tyttöystävän kieltoa. Suhteen väkivaltaisuudesta on vaikea puhua. Harrin ystävät ovat alkaneet huomautella hänelle apatiasta.
“Kaikki hokevat, ettei minun tarvitse sietää tätä. Hyviä naisia on maailmassa vaikka kuinka paljon ja olenhan ennenkin jättänyt naisia jo yhden litsarin takia. Elää porskutan kuitenkin suhteen alkupään lupauksilla - ajatuksella siitä, mitä meistä olisi voinut tulla. Ja onhan meillä hyviäkin päiviä, vaikkakin vain kaksi kymmenestä. Yksi päivä kahdestakymmenestä on peräti superhyvä."
“Huomaan, että osa itsestäni salaa toivoo, että tämä menisi ohi. Realistisesti en siihen kuitenkaan usko. Toisinaan jopa pelkään, että tyttöystäväni tarttuu aggressiopuuskassaan keittiöveitseen. Itse asiassa se tuntuu vain ajan kysymykseltä. Kuitenkaan en ole valmis eroon. Jos alan vatvoa ongelmiamme nyt, teen omasta elämästäni täyttä helvettiä. Välillä toivon, että tapahtuisi jotakin niin peruuttamatonta ja pysyvää, että se toinen alkaisi vihata mua ja jättäisi mut."
Työnsä puolesta Harri pääsee pian muuttamaan tyttöystävästään satojen kilometrien päähän.
“Tähän mennessä vain korkea moraalini on estänyt mua pettämästä tyttöäni, nyt tuskin enää estää. Toivottavasti pääsen salakavalasti lipumaan pois suhteestani. Sen likaista jälkipyykkiä en jaksaisi enää pestä."
Haastattelun lopuksi Harri pyytää juttuun lisättäväksi puhelinnumeron, josta tavoittaisi ihmisen, jonka kanssa parisuhdeväkivallasta voisi jutella.
“Sellaiselle olisi ollut käyttöä – ja valitettavasti saattaa olla jatkossakin", Harri lisää.
Lähteet: Teuvo Peltoniemi: Perheväkivalta ; Kirsti Lagerspetz: Naisten aggressio.
Apua!
Miehiä, jotka kokevat väkivallan ongelmaksi parisuhteessaan auttaa joko Jussi-työ (09-278 8223, 09-278 8280) tai Miessakki ry:n pitämä Lyömätön Linja (09-6126 6212). Rikosuhripäivystyksen auttava puhelin 0203-16116. Pääkaupungin turvakoti 09-4777 180.
Valkokankaan naiskusipäät
Elokuvat muokkaavat naiskuvaa ja todellisuutta.
Vaarallisen suhteen (1987) Glenn Close opetti, että nainen voi (yrittää) ottaa omansa väkivalloin.
Thelma & Louise (1991) kertoi kahden naisen tarinan, jotka päättivät näyttää miehille miesten keinoilla. Basic Instincissä (1992) Sharon Stonen esittämä viileä friidu paljastui yhden sortin tunnevammaiseksi, henkiseksi ja fyysiseksi pahoinpitelijäksi.
Vuoden 1995 Dolores Claiborne kertoo naisen väkivaltaisesta kostosta ja siitä on lohkaistu paljon siteerattu lause “Sometimes being a bitch is all a woman has to hold on to".
Ääriväkivaltaiset naissankaritkin ovat löytäneet paikkansa suurista tuotannoista. Lajityypin airut on Renny Harlin, joka pani silloisen vaimonsa Geena Davisin tekemään selvää jälkeä elokuvissa Kurkunleikkaajien Saari (1995) ja Long Kiss Goodnight (1996).
Ja parin vuoden takainen ranskalainen kohuleffa Pane mua (2000) piirsi kuvaa naisista, jotka ajattelivat haaravälillään. Naisten väkivalta on löytänyt tiensä myös kotimaiseen elokuvaan, esimerkkinä Auli Mantilan Pelon maantiede (2000).
Naistutkimuksen näkökulma väkivaltaisiin naisiin elokuvissa Martha McCaugheyn ja Neal Kingin toimittamassa kirjassa Reel Knockouts. Violent Women in the Movies, jonka voi tilata Akateemisesta Kirjakaupasta hintaan 49,45 euroa."
------------------------------------------------------------------------------------------------
Tähän lienee hyvä pistää se oma kokemus. Jos nyt lasketaan vain fyysiset iskut (henkisiä on liikaa muistettavaksi), niin itseänihän on lyöty (kasvoihin) naisen toimesta parisuhteessa kolmesti ja purtu muutamaan otteeseen koska olen suojellut itseäni tältä ihmiseltä mm. pitämällä häntä ranteista kiinni. Niin ja ne raapimiset...joihin ei liity mitään seksuaalista.
Kerran yksi keski-ikäinen mamma läimäisi tuoppini maahan ja löi koska ehdotin hänelle sen verran siirtymistä, että kaverini pääsisi hänen ohitseen katsomaan keikkaa. Ehdotus oli siis "voisitko sen verran siirtyä, että toi mun kaveri pääsee ohi".
Miesten toimesta aikuisiällä pyöreät nolla kertaa.
Tekijät eittämättä kieltäisivät nämä tapaukset tai yrittäisivät selittää ne syykseni. Itse asiassa ainoa selittämättömäksi tähän mennessä mainituista jäänyt on tapaus jossa lyöjä oli niin ajatuksissaan ettei huomannut minua ja sitten säikähti. Jos litsari olisi ollut reaktio niin ok, mutta kenenkään normaalin ihmisen reaktioaika ei sisällä muutaman sekunnin viivettä ja avautumista "säikyttelystä" (todellisuudessa olin vain kävelemässä hänestä ohi) ennen lyöntiä.
Tämä on vielä hyvin pientä monien muiden kokemuksiin verrattuna. Itse asiassa en pidä tapauksia juuri minään, mitään vammoja kun ei pysyviksi jäänyt. Ainoa ongelma noissa on se, että jos niihin vastaa samalla mitalla, miehenä saa linnaa melkein automaattisesti. Tämän takia on itselle on helpompi ottaa vastaan henkisiä iskuja, koska laki jopa oikeasti sallii itsensä puolustamisen niitä vastaan ja siihen yleensä riittää kun puhuu totta. Henkisen väkivallan harjoittaja kun harvemmin kestää sitä, että hänen toimintaansa analysoidaan hänelle itselleen. Bonuksena se, ettei toden puhuminen ole henkistä väkivaltaa, joten käytännössä tilanteesta pääsee yleensä kävelemään "voittajana" ja vieläpä moraalisesti itseään likaamatta.
Kolikon kääntöpuolena on toki se, että henkinen väkivalta jättää pahemmat jäljet pidemmäksi aikaa.
