Mielestäni homoseksuaalien adoptio-oikeudelle on yksi este tai viiväste: käsittämättömän tärkeäksi noussut abstraktin tason tunnustus, että homoseksuaalit vanhemmat ovat täysin yhtä hyvät kuin heteroseksuaalit vanhemmat. Tässä "sateenkaariväki" luopuu niin hartaasti liputtamastaan moninaisuudesta, kun se ei enää hyödytäkään heitä. Toisin sanoen moninaisuus on rikkaus, paitsi perheen sisällä se ei merkitse mitään. Kukaan ei voi täysin yleisellä tasolla kiistää, että äiti ja isä ovat enemmän moninaisuutta kuin isä ja isä tai äiti ja äiti. Tämä on kuitenkin puhtaasti abstraktin tason ero ja yksilötasolle mentäessä muut asiat painavat huomattavasti enemmän.
Meillä on jo olemassa kriteerit, jotka adoptiovanhempien pitää täyttää. Edelleen näitä kriteereitä voidaan ja pitääkin parantaa toteutuneista adoptioista saadun datan perusteella. Olennaista on kuitenkin se, ettei vanhempien homoseksuaalisuus saa olla ratkaiseva ero ja poissulkeva tekijä. Toisin sanoen potentiaalisia adoptiovanhempia olisi hyvä haastatella niin, ettei haastattelija mahdollisimman pitkälle tiedä heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Sitten, kun kriteerit täyttyvät, katsotaan ketkä ovat vaihtoehdoista parhaat; lapselle kuuluu aina paras, mitä voimme tarjota. Oikeastaan vanhempien seksuaalinen suuntaus saa painaa vain siinä tapauksessa, kun on yksi lapsi, jonka tahtoo adoptoida sekä heteroseksuaalit että homoseksuaalit pariskunnat. Jos jotkut ehdokaspariskunnat ovat muilla kriteereillä täysin yhdenveroisia, niin silloin äiti ja isä saavat ratkaisevan pisteen ilmentämäänsä yleiseen moninaisuuteen perustuen. Jos moninaisuus on rikkaus yleensä, niin kyllä siitä yksi piste pitää saada perheenkin sisälläkin...
Monet voivat pitää tätä triviaalina seikkana. Muistutettakoon, että olen antamassa siitä vain tasatilanteet ratkaisevan pisteen. Olennaisempaa on kuitenkin se kaksinaismoralismi ja ristiriita, joka piilee sateenkaariväen moninaisuuspropagandassa. Parhaat mahdolliset vanhemmat ovat kuitenkin niitä, jotka ajattelevat lapsen parasta, vaikka se tarkoittaisi, etteivät juuri he tuota adoptiolasta saisikaan (tämä ilmenee selvästi juuri siinä kuuluisassa Salomonin tuomiossa siitä, kenelle kiistelty lapsi kuuluu). Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin paljastaa myös heteroseksuaalien itsekkyys: he eivät halua päästää homoseksuaaleja kilpailemaan adoptiosta nyt voimassa olevilla riittäväksi katsomillaan kriteereillä. Toisin sanoen siinä, missä homoseksuaalit haluavat sanoa, ettei seksuaalinen suuntaus ole ero laisinkaan, heteroseksuaalit haluavat pitää sitä ratkaisevana eli poissulkevana erona. Tällainen jyrkkyys on järjetöntä yksinhuoltajuudesta sekä rekisteröityjen parisuhteiden sisäisistä adoptioista saadun datan perusteella.
Siis: molemmat ovat väärässä, mutta heteroseksuaalit oikeastaan eniten. On kuitenkin selvää ja kiistämätöntä matematiikaa, että mitä enemmän potentiaalisia adoptiovanhempia on tarjolla, sitä paremmat vanhemmat jokainen adotiota tarvitseva lapsi saa - ja harvempi jää kokonaan ilman. Tällä hetkellä monet heteroseksuaalit tuntuvat enemmän tai vähemmän hiljaisesti väittävän, että lastenkoti on parempi kasvuympäristö lapselle kuin homoseksuaalit vanhemmat. Ja tätä täytyy pitää suurimpana erehdyksenä, vaikka se olisikin tiedostamaton sellainen: ihmiset eivät ymmärrä, mitä heidän kannattamistaan kannoista seuraa. Myös homoseksuaalit tuntuvat sortuvat haluamaan siinä määrin, että rehellisyys vaatisi "Haluan2013"-kampanjaa. Kaiken kaikkiaan ihmisen helmasynti on kykenemättömyys kasvaa halusta tahtoon eli itsensä tiedostavaan haluun (siis ymmärrykseen siitä, millaiseksi kunkin halun seuraaminen minut tekee). Joka tapauksessa, mitä jos adoptiossa laitettaisiin lasten paras etusijalle - heissä on kuitenkin tulevaisuus...