Toinen mahdollisuus

"Kimmon kokemuksia"

Aiemmin miellettiin niin, että alkoholisti on ihminen, joka asuu kaiken menettäneenä sillan alla. Onneksi nykyään tuo mielikuva on jo koko lailla vanhentunut. Silti ihmisillä on omanlaisensa käsitys asiasta. Osaltaan juuri siksi päätimme ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa omaa kokemusta asiasta.

Omalla taipaleellani olen huomannut sen, että kyseiseen määritelmään liittyy ennakkoluuloja. Ajatellaan että ihminen, jolle alkoholista tulee ongelma, kykenee luopumaan aineesta vain silloin, jos hän hurahtaa uskoon. Toinen yhtä vahva ennakkoluulo on se, että ihmisen jättäessä alkoholin käytön, tuollaisen ihmisen kanssa on mahdoton viettää illanistujaisia, joihin liittyy alkoholi.

Omalla kohdalla yksi tärkein asia on ollut työstää oma suhtautumiseni sekä kyseiseen sairauteen, että myös kyseiseen aineeseen siten, että hyväksyn olevani alkoholisti, kokematta siitä enää minkäänlaista häpeää, saati syyllisyyttä. Toisaalta lähes yhtä tärkeä asia työstettävänä on ollut oma suhtautumiseni alkoholiin sekä sitä nauttiviin ihmisiin.

Kun tuota matkaa itseeni ja menneisyyteen olen tehnyt, tänä päivänä ajattelen niin, että alkoholismi on minussa samalla tavoin kuin jollain toisella on keliakia. Pidättäytymällä käyttämästä alkoholia, elämä on muilta osin ihan tavallista elämää. Toisaalta se, kun ymmärrän ja hyväksyn tuon ongelman itsessä, ei minun tarvitse arvostella, saati puuttua toisten juomiseen. Siksi saatan olla seurassa, jossa käytetään alkoholia, ilman että minun tarvitsee siihen reagoida sen kummemmin.

Moni kantaa eräänlaista leimaa otsassaan, ajatellen että tuo kyseinen diagnoosi vaikuttaa ja määrittelee ihmistä koko loppuelämän. Varsinkin, jos kyse on alkoholin lisäksi huumeista. Koetaan, että ihmiset kohtelevat narkomaanin loppuelämän, vaikka onnistuisi jättämään tuon maailman taakseen.

Tietysti kuten kaikessa, niin tässäkin on ihmisiä ja tahoja, jotka ei osaa päästää irti menneisyydestä. Silti kokemuksesta voin todeta, et työstämällä asian itselleni hyväksyttäväksi, aika vähän on ollut tilanteita esimerkiksi kuluneen vuosikymmenen aikana, missä olisin joutunut kärsimään menneisyyteni takia.

Ehkä ennemmin niin, että esimerkiksi lääkärissä asioidessa olen itse saanut todeta lääkärille, ettei ehkä kannata minun historialla kirjoittaa vahvoja kipulääkkeitä. Tuostakin on poikkeuksetta lopulta virinnyt aina rakentava ja hyvähenkinen keskustelu aiheesta.

Tärkein kun on lopulta kuitenkin se, että itse olen sinut itseni ja oman menneisyyteni kanssa.

"Tiin tuntemuksia"

”Alkoholistin kompassi on niin magnetisoitunut ja maailmankuvan kartta niin täynnä virheitä, että niiden avulla suunnistaminen tarkoittaa eksymistä”, kirjoittaa Jari Sarasvuo (2015, 394). Kirja on nimeltään Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä.

Käytin aiemmin liikaa alkoholia mutta en halunnut kutsua itseäni alkoholistiksi. Sana kuulosti pahalta ja rumalta. Lisäksi se tarkoitti loppuelämän tuomiota – vaikka juomisen voi tietenkin lopettaa, jos pystyy. Moni ei siihen ikävä kyllä pysty. Puhuin ennemmin alkoholiongelmasta kuin alkoholismista. Ongelman voi jotenkin ulkoistaa ja siitä voi päästä eroon, kuin pesisi kasvonsa: ”Nyt olen taas puhdas! Nyt en ole enää alkoholisti!” Semantiikalla oli kuitenkin seurauksia käytännössä. Juomiseni muuttui riippuvuudeksi, sillä eihän minulla ollut kuin ohimenevä ongelma. Ihan hyvin voin ottaa vielä yhdet, ajattelin, koska hoidan ongelmani kuntoon esimerkiksi huomenna tai ensi viikolla. Otanpa vielä toiset samasta syystä. Juominen oli loppuaikoina pakonomaista. Join esimerkiksi paetakseni tai hallitakseni vielä diagnosoimattomia mielenterveysongelmiani. Yhdistelmä oli katastrofi.

Katastrofissa pelikentälle astuivat Robert Louis Stevensonin kirjasta tutut hahmot tohtori Jekyll ja herra Hyde – tai lainaan heitä vertauskuvina. Siinä missä Jekyll yritti hoitaa hommat asiallisesti ja omanarvontuntonsa säilyttäen, herra Hyden käytös oli ”erratic”, suomeksi epävakaata ja ailahtelevaista, hyvin hankalasti ennustettavaa. Hyde saattoi seilata masennuksesta maniaan muutaman päivän tai jopa yhden vuorokauden aikana. Hän myös joi ”lääkkeeksi” eli voidakseen paremmin, mikä ei hillinnyt epävakaata käytöstä. Jekyll yritti turhaan pysytellä Hyden kintereillä ja katsoa, ettei tämä tekisi mitään typerää. Samaan aikaan Hyde oli jo korkkaamassa seuraavaa viinipulloa. Koska diagnoosini oli pitkään masennus eikä kaksisuuntainen mielialahäiriö, Hyden jäljille ei päästy.

Käytyäni jonkin aikaa vertaistukiryhmissä ja ostettuani sieltä kirjallisuutta pystyin viimein sanomaan nimeni ja sanan ”alkoholisti” samassa lauseessa. Kaikkina niinä vuosina, kun en ymmärtänyt ”ongelmani” todellista luonnetta, en voinut myöskään hyväksyä sitä. En tietenkään pitänyt yhdistelmästä, että olen nainen ja alkoholisti. Alkoholistihan on stereotyyppisten mielikuvien mukaan mies, mietin. Miehet voivat ryypätä ja rellestää, mutta naiselle sellainen ei sovi. Ja minä olin lähes kontannut kotiin pitkin Vaasankatua. Voi luoja! Katselin lapsuudenaikaisia valokuviani ja olin surullinen. Mitä oli tapahtunut sille pienelle ja suloiselle tytölle, joka olin ollut? Tiesin, että oikeastaan olin vielä se sama tyttö, aika arka, jopa ujo ja jatkuvasti miettimässä, mitä muut ajattelevat. Mutta mitä minulle oli sitten tapahtunut? Kysymyksiä ilmaantui niin paljon, että päätin mennä psykoterapiaan. Se oli hyvä päätös, vaikka kompassini neula osoitti varmasti vielä etelää, kun oli kyse pohjoisesta, vaikka olin jo lopettanut alkoholinkäytön. Vertaistuki oli suuri apu myös ryhmien ulkopuolella. Yksi toipuva alkoholisti alkoi harrastaa uimista ensin kellumalla. Tarinaan sisältyy opetus: pienin askelin.

Voisi kuvitella, että elämä kokonaan ilman alkoholia on helppoa, yhtä päiväkävelyä aurinkoisella bulevardilla. Tavallaan onkin. Ainakaan ei tarvitse kärsiä krapuloita – mikä kamala sana sekin, kuvaavampaa on mielestäni puhua vieroitusoireista. Kimmo kirjoitti suhtautumisestaan muiden ihmisten alkoholinkäyttöön. Oma kokemukseni on samankaltainen: voin hyvin istua iltaa seurueessa, jossa muut juovat alkoholia ilman, että kokisin tilanteen ahdistavana tai että minun alkaisi tehdä mieli alkoholia. Muutama päivä sitten olin juuri baarissa keikalla. Koronan takia yleisön määrää oli vielä rajoitettu, mutta paikalla oli tietysti silti monia juovia ihmisiä. Keskityin itse kuuntelemaan elävää musiikkia. Riippuvuus on kamala tila enkä halua enää kokea riekaleisen maailmankartan kanssa suunnistamista. Päätyisin jälleen pusikkoon.

Kimmon kokemuksia:

Isäni koki elämänsä suurimman trauman ollessaan 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Isä kasvoi perheessä, jossa oli 10 sisarusta ja tiukka lakihenkisellä uskolla kasvattava yksinhuoltaja isä. Isäni jätti uskon nuorena, mutta kasvatti lapsensa samalla tiukalla auktoriteetilla, mihin itse oli kasvanut. Hallittiin pelolla.

Ei ihme, että isäni koki läpi elämänsä riittämättömyyttä. Yrittäen paikata tuota haalimalla omaisuutta, rakentaen kulissit, jotka lopulta kaatuivat rymisten.

Tuosta kaikesta minä sain evääksi reppuuni, isäni viestin. Varmaan sama viesti, jonka hän omalta isältään sai: "Sinusta ei tule ikinä mitään." Tuon viestin ohjaamana, riittämättömyys ja pelko sisimmässäni olen seikkaillut läpi elämän. Yrittäen paeta noita tunteita pakonomaisesti esimerkiksi seuraavin keinoin. Alkoholi, huumeet, lääkkeet, uhkapelaaminen, läheisriippuvuus, siivoaminen, sokeri, seksi, kofeiini, nikotiini, työ, raha, opiskelu, lukeminen, kirjoittaminen, analysointi, liikunta, netti, some, elokuvat, ja ylipäänsä kaikenlainen toiminta millä yrittää kontrolloida omaa elämää tai tunnepuolta. Lopulta 2006 päätyen elämässä täydelliseen umpikujaan.

Alkaen tuhoamisen sijaan rakentaa elämääni. Opiskelin 6 vuotta, ajatellen työllistyvän lopulta. Toisin kävi. Kiersin 1,5 vuotta ympäri Suomen varmaan sata eri työhaastattelua. Lopulta alkaen työllistää itseni yrittäjänä. 2013 sain töitä. Sopimuksen pidemmäksi aikaa. Elämä hymyili. Kunnes samalle kesää, kesken työpäivän minulle ilmoitettiin et kyseinen lafka lopettaa toimintansa. Jäin tyhjä päälle. Seuraavan puolivuotta reissaten Oulu-Helsinki väliä, käyden neuvotteluita erään ison firman kanssa, kokonaisuudesta, joka korjaisi kaiken. Tehtiin suunnitelmat. Laadittiin sisällöt ja aikataulut. Lopulta homman kaatuessa kalkkiviivoille. Velkaannuin.
Tein silti kaikkiaan 7 vuotta töitä, viimeisen 4 vuotta reissaten 1500 km joka viikko. Kohdaten ihmisiä, jotka taistelivat elämässään samojen riippuvuuksien kanssa, joiden kanssa itseni lähes tuhosin.

Lopputuloksena vuosi sitten kaikki kaatui. Meni koti, meni kaikki ja ulosottoon jäi 150000 euroa velkaa, vaikka tuonne viimeisen 4 vuoden työrupeamalla maksoin liki 50000 euroa.

Mikä on lopulta tämän kaiken opetus? Se, että vaikka minulla juuri nyt ei ole mitään maallista, saati kaikkien arvostamaa työtä, niin silti koen ensikertaa elämässäni sen, että minä riitän. Eikä minun enää tarvitse pelätä elämää, itseäni, saati muita ihmisiä. Minun vain tarvitsi kokea tämä kaikki, jotta lopulta ymmärrän omaan elämääni sen tärkeimmän. Oman arvoni ihmisenä. Tunteiden merkityksen sekä sen, kuinka huomaamattaan me sukupolvelta seuraavalle siirrämme pelkästään sanattomalla viestinnällä melkoisen taakan kannettavaksi. Siksi, välttyäkseni siirtämästä kaikkea omille lapsilleni, minä tänäänkin teen työtä itseni kanssa. Kirjoittaen ja puhuen siitä miltä minusta tuntuu. Usean kerran päivässä lapsiani halaten. Sanoen että he ovat rakkaita, ilman yhtikäs minkäänlaisia ponnistuksia, saati ehdollistettua suorittamista. Toivoen että heidän polkunsa olisi siten hitusen helpompi.
Minä riitän. Sinä riität. Me riitämme. <3
-Kimmo

Tiin tuntemuksia:

Nyt teemamme on riittämättömyyden tunne. Se on tuttua. Olen tuntenut riittämättömyyttä jo lapsesta, alle 10-vuotiaasta saakka. En oikein tiedä syytä mainitulle, koska lapsuudenkotini oli onnellinen, minua rakastettiin ja kannustettiin. Harrastin balettia, pianonsoittoa ja ratsatusta. Lajeja, jotka sopivat ”pikku prinsessalle”. Sellainen leikin välillä olevani mutta kyseessä oli tietysti vain fantasia ja leikki. Lapsena leikin myös muutaman parhaan ystäväni ja pikkusiskoni kanssa. Suurta ystäväpiiriä minulle ei ole koskaan ollut enkä ole tuntenut kuuluvani joukkoon.

Koulussa pärjäsin hyvin, vaikka yläasteelta asti minun piti pärjätä mielellään tosi hyvin juuri sen takia, että tunsin riittämättömyyttä ja ulkopuolisuutta. Yliopistoon en uskonut myöhemmin pääseväni, koska pääsykoe meni mielestäni huonosti: aikani loppui kesken. Olin henkisesti jo luovuttanut mutta pääsin sittenkin sisään. Asuin tuolloin vielä vanhempieni luona ja muistan, kun kotimme postiluukusta kolahti paksu kirjekuori, jossa luki ”Helsingin yliopisto”. Mutta siitä vasta alkoikin tarve pärjätä, koska kaikki muut opiskelijat olivat varmasti sata kertaa fiksumpia kuin minä. Uskoin, että heillä oli satavarmasti esimerkiksi isommat kirjahyllyt ja he olivat lukeneet paljon enemmän. Pärjäsin sittenkin mutta graduni jäi vuosiksi tekemättä. Olin asettanut itselleni liian kovat vaatimukset, mikä on minulle tyypillistä.

Jossain vaiheessa opiskeluaikojen loppupuolella tai siirryttyäni jo työelämään noin 30-vuotiaana sairastuin vakavasti. Tiedostin, että kaikki ei ollut kunnossa mutta en tiennyt, mikä minua vaivasi. Hain apua lukuisia kertoja ja sain toistuvasti diagnoosiksi masennuksen, jossain vaiheessa jopa vakavan sellaisen. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö minulla on todettu jo alle 20-vuotiaana mutta se ei selittänyt kaikkia oireitani. Kolmikymppisenä elämästä tuli yhtä rimpuilua enkä kokenut riittäväni tai kelpaavani oikein mihinkään. Ulkopuolisuus oli vallitseva tunne. Löysin tilanteeseen kuitenkin yhden ”lääkkeen” eli alkoholin. Join niin reippaasti, että päädyin useamman kerran katkaisuhoitoon. Katkolta minulla on yllättävää kyllä myös hyviä muistoja, tapasin siellä muutamia eräänlaisia hengenheimolaisia, joiden kanssa joimme ORS-mehua ja tanssimme aamutakeissamme televisiosta kuuluvan musiikin tahtiin.

Mielenterveysongelma yhdistyneenä päihdeongelmaan, niin sanottu kaksoisdiagnoosi, jollainen minulla oli, on kuitenkin hankala yhdistelmä myös hoitoon pääsyä ajatellen.
-Tii

Onko elämäsi hektistä? Jatkuvaa kiirettä? Tapaamisia, kokouksia, palavereita, kehittämiskeskusteluja? Vai ihan kaikkea muuta.

Olitpa kiireinen, uraa ja statusta tai brändiä luova uraohjus tai ihan vaan tavallinen, kiirettä kammoksuva ihminen, haastan sinut seuraavanlaiseen kokeeseen.

Pysähdy tietoisesti jossain sopivassa hetkessä viideksi minuutiksi hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole yhtikäs mitään ärsykkeitä.

Veikkaan, että mitä hektisempää elämäsi on, sitä pidemmän ajanjakson tämän kokeen onnistuminen kohdallasi edellyttää. Eli jos viisi minuuttia ei riitä, voit halutessasi venyttää harjoituksen kestoa haluamallesi tasolle. Senverran varoituksen sanaa, että tämä koe voi pahimmillaan muuttaa elämäsi suunnan. Näin ainakin omalla ja lukemattoman monella muulla on käynyt. Mutta älä säiky, suunta johon saatat lähteä kulkemaan, luo eteesi sellaista mitä et villeimmissä unelmissasikaan osannut uneksia. Elämän kaikkine väreineen.

Tämän harjoituksen tarkoitus kun on herättää sinut unesta. Siis siitä jota omaksi elämäksesi miellät.

Jos harjoitus kohdallasi onnistuu, sinussa herää jossain kohtaa tätä koetta mitä erilaisimpia tunteita ja ajatuksia. Tuo onkin tämän harjoituksen mielenkiintoisin osuus. Se millätavoin noihin tunteisiin ja ajatuksiin reagoit, kertoo nimittäin kokolailla paljon sinusta itsestäsi. Siis ihmisestä, jonka tulisi olla se tärkein asia elämässäsi. Sillä mitä tasapainoisempi ihminen olet, sitä todennäköisemmin myös lähelläsi elävät ihmiset voivat hyvin.

Omalla kohdallani aikanaan tämä harjoitus herätti lähinnä huvittuneen hörähdyksen. "Kaikenlaisia hörhöjä sitä onkin"-ajatuksen kera.

Mutta vasta kun oikeasti onnistuin pysähtymään itseni äärelle, säikähdin oikeasti kaikkea sitä, mitä sisältäni kumpusi.

Me ihmiset olemme nimittäin äärettömän hyviä, lähestulkoon mestarillisia itsemme pakenijoita. Ei meillä ole aikaa tällaiseen hömppään. Työt on tehtävä. Perhe elätettävä. Seuraava kokous valmisteltava. Ensiviikon aikataulutus luotava. Puhumattakaan siitä että pitäisi ehtiä viettää aikaa lasten, puolison ja ystävien kanssa. Harmi vaan että mitä kiireisimpinä itsemme pidämme, sitä vähemmän ehdimme aidosti olla läsnä missä, kenellekään ja vähiten omalle itsellemme.

Entä jos suostuu tekemään tämän kokeen? Entä jos jotakin nouseekin sisimmästäni? Entä jos se onkin jotain epämiellyttävää, jopa pelottavaa? Juuri silloin voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin uskaltautumassa matkalle sisimpääsi ja se jos mikä luo pelkoa. Joissain meissä, itseni mukaanlukien lähes käsittämätöntä kauhua. Mutta usko pois, seisot portilla, josta kulkemisen avaimet löytyvät yllättävän läheltä. Nimittäin toisista ihmisistä. Yksin jääminen kun tässä kohden merkitsee vain väärällä tavalla itseensä käpertymistå ja taas omana kokemuksena totean, ettei se vie pitkälle. Tai vie se, juuri niin pitkälle kuin oma, erinomainen järkeilysi sinut kuljettaa.

Vasta uskaltautumalla puhumaan jollekin toiselle lajimme edustajalle, alkaa tapahtua ihmeitä. Tuo toinen ihminen kun voi pahimmillaan samaistua kokemuksiisi ja voitte yhdessä ajatuksia jakaen löytää voimavaran, jonka avulla selviää elämässä mistä tahansa. Vertaistuen.

Varaudu siihen, että mielesi syöttää ja tulee syöttämään loputtoman monta erilaista selitystä sille, miksi moista humpuukia ei omassa elämässäsi ole kannattavaa toteuttaa. Eikä siinä, jos tuntuu ettei nyt ole moisen humpuukin aika, jätä sikseen. Tämän harjoituksen äärelle kun voi palata aina, halutessaan.

Sinä itse kun et lopulta karkaa yhtikäs mihinkään. Et vaikka kuinka yrittäisit.

Tämä hetki. Juuri nyt. Onnellisuus. Läsnäolo. Kiireettömyys. Pysähtyminen.

Siinä nippu sanoja, joita jokainen meistä elämässään enempi vähempi hetkittäin hapuilee. Jotkut meistä, minä mukaanlukien, joskus niinkin kiivaasti tavoitellen, että itse tuolla tavoittelulla tulee tahtomattaan hukanneksi ne.

Mutta kuten elämässä yleensä, niin tässäkin, kaikella tarkoituksensa.

Mennyt elämä vaikuttaa meissä jokaisessa, halusimmepa sitä tahi emme. Joissain enemmän, toisissa vähemmän, mutta silti vaikuttaen.

Itse aika intensiivisesti sisimpääni tutustuneena uskon, ettei ihminen voi välttyä kohtaamasta itsessään tiettyjä asioita, vaikka kuinka sitä keinolla jos toisellakin yrittäisi. Tärkeämpi mielestäni onkin pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä esimerkiksi minä itse olen itsessäni läpi elämäni paennut. Helppo vastaus tähän olisi esimerkiksi se, että toteaisin vain ykskantaan, itseäni. Tottahan tuo sinällään on. Mutta toisaalta niin laaja käsite, ettei se kerro sen enempää itselleni, kuin kenellekään yhtään siitä, mitä lopulta pakenin. Tai hetkittäin yhä huomaan pakenevani.

Itseä, omia tunteitani. No, nyt päästään jo hieman lähemmäs totuutta siitä mikä tämän jo vuosikymmeniä jatkuneen pakomatkani tarkoitus oikein on. Tunteet. Tarkemmin määriteltynä omien tunteiden sietämättömyys. En vain yksinkertaisesti kestä omia tunteitani. Olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia. Niiden äärelle pysähtyminen on yhä hetkittäin lähes mahdottomuus. Huomaan sen lähinnä siinä, kun jossain kohtaa olosuhteet ovat riittävän suotuisat, voidakseni hetken vain olla paikallani. Silti kykenemättä paikoillani olemaan. Sillä vaikka fyysisesti pysähtyisin, henkisesti en ole hetkeäkään aloillani. Joku voi miettiä, et mitähän hittoa se Rasilan poika taas rustailee. Tähän voin todeta, et omia kokemuksia kuten yleensäkin. Kun esimerkiksi heitän jossain kohtaa pitkälleni, ollakseni hetken aloillani, hieman leväten, niin päässä sinkoilee ajatuksia huomisesta eiliseen ja viime uudesta vuodesta tulevaan jouluun. Kaikkea siltä väliltä.

Mutta tämä hetki. Kuinka suunnattoman vaikeata, mutta samalla niin sairaan yksinkertaista olisi kiinnittyä tähän hetkeen. Todeta etteihän elämässä lopulta ole muuta. Sillä kaikki muu on harhaa. Mielikuvituksemme tuottamaa harhaa jostakin sellaisesta, jota ei enää ole tai mitä toisaalta ei välttämättä koskaan tule olemaan.

No mikä sitten estää tähän hetkeen kiinnittymisen? Uskon aikas vahvasti siihen, että syy löytyy menneisyydestä. Sillä mitä enemmän siellä on erilaisia häiriötekijöitä, käsittelemättömiä asioita, tapahtumia tai tunteita, sitä enemmän ne määrittelevät sen, millä tavoin tämä hetki meille näyttäytyy.

Tähän voisin kirjoitella senkin seitsemän miljoonaa esimerkkiä aiheeseen liittyen, mutta tyydyn sensijaan yhteen.

Kun menneisyydessä on tapahtumia ja tunteita, jotka määrittelevät minuuttani ja tunteitani tässä hetkessä, toimin kuin vaiston varassa niiden ohjaamana, pahimmillaan ihmetellen kuin sivustakatsojana sitä kuinka kerta toisensa jälkeen elämässäni toistuu tietyt samat tapahtumat, aiheuttaen tiettyjä samoja tunteita itsessäni. Syy siihen tulee tässä. Niinkauan kuin yritän välttää kohtaamasta noita tapahtumia tai tunteita itsessäni, ne ohjaavat elämääni kaikessa siten, että aina yhä uudelleen ja uudelleen huomaan kysyväni itseltäni, enkö minä koskaan opi. Mutta opinhan minä, heti kun vain suostun kohtaamaan itsessäni nuo tunteet. Toinen vaihtoehto kun on yrittää niitä vältellä. Joskus se pahimmillaan onnistuu jopa vuosia, kunnes taas olen tiettyjen samojen asioiden äärellä jälleen kerran.

Olen tässä viime aikoina taas kerran pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki oikeastaan sai alkunsa siitä, kun luin Ulla Appelsinin kirjoituksen veljensä päihdeongelmasta. Jotenkin tuo kirjoitus herätti minussa voimakkaan tunteen siitä, kuinka kovasti osaltani haluaisin auttaa ihmisiä jotka tavalla tai toisella taistelevat elämässään erilaisten riippuvuuksien tai muiden ongelmiensa kanssa, tiedostamatta sitä että tuolta totaalisesta toivottomuudesta on mahdollista nousta takaisin päivänvaloon. Mistä tiedän? Siitä että itse aikoinaan elin niin totaalisen synkässä helvetissä, että mikäli minä olen tuolta selvinnyt, kuka tahansa muu tasan varmasti niin halutessaan sieltä selviää.

Mutta siis tämä tarve auttaa. Olen kuluneen liki 9v aikana pyrkinyt osaltani auttamaan ihmisiä saamaan tietoisuutta näistä sairauksista ja toisaalta hälventämään vääränlaisia ennakkoluuloja asioista. Toisaalta tiedän olevani monessa kohden törmännyt seinään, hyvin pitkälti johtuen omasta suuruudenhulluudestani. Toisaalta kukapa meistä ei toivoisi että voisimme elää mahdollisimman hyvää elämää ja sen myötä osaltaan myös auttaa toisia saamaan samaa.

Oikeastaan eilen, katsellessani lapsieni riemua, heidän availlessaan lahjoja, mietin sitä, kuinka toisaalta olen jo tehnyt osuuteni, noustessani tuolta sysimustasta helvetistä suhteellisen tasapainoiseksi ja läsnäolevaksi vanhemmaksi lapsilleni. Lisäksi kun tiedän varmalla ainakin yhden ihmisen saaneen kokemuksieni kautta kipinän alkaa rakentaa omaa elämäänsä ja hänen kohdallaan tuo matka, aivan kuten minullakin, siunasi yhden elämisen ihmeen, niin tätä vasten ajateltuna, voisin aivan hyvin olla tyytyväinen tekemisiini. Mutta. Läpi tämän uuden mahdollisuuteni, olen tasaisin väliajoin miettinyt sitä, kuinka voisin mahdollisimman hyvin käyttää tämän elämältäni saaman toisen mahdollisuuteni siten, että siitä itseni ja perheeni lisäksi hyötyisi myös muut ihmiset. No, eilen illalla nukkumaan pannessa, mieleeni hiipi se rauha johon olen jo usemman vuoden ajan saanut nukahtaa ja tuo olo toi mieleeni ajatuksen siitä, kuinka taas kerran olen alkamassa itse räätälöidä elämääni ja käsikirjoittaa sitä, vaikka varmuudella jo kokemuksesta tiedän, että tuo omavoimaisuus on varma tae siihen että asiat alkavat mennä vain huonoon suuntaan. Minulla kun on tapana alkaa kiirehtiä asioissa. Hyvän tekemisen vaikutuksetkin pitäisi olla heti nähtävissä. Eikä tässä toisaalta muutoin mitään pahaa varmaan olisikaan, mutta tuolla ajatustavalla kadotan sen elämäni perustana toimivan luottamuksen oman osuuteni tekemisen riittämiseen ja alan räätälöidä elämää omien mieltymyksieni mukaiseksi kokonaisuudeksi. Sen sijaan, kun luottamuksessa eläessäni, voin elää yhden päivän kerrallaan läpi, tehden asioita joita aina kyseessä olevana päivänä eteeni annetaan ja luottaa siihen, että jo hyvin pienellä teolla voi olla kokolailla kauskantoiset vaikutukset, vaikken välttämättä itse olisikaan tuon lopputulosta enää todistamassa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Siinä lauseparit, joihin tukeutuessani kaikki kiire kaikkoaa ja tekemiseen tulee siihen tarpeellinen mielekkyys. Pyrin siis pysähtyen lepäilemään luottamuksessa, uskoen siihen, että juuri se mitä tänään teen tai olen tekemättä, riittää. Ihmellisellä tavoin kuitenkin elämä on osoittanut minulle sen, että motiivieni ollessa puhtaan rehelliset, tilaisuuksia tarjoillaan eteeni lähes päivittäin. Tilaisuuksia joissa saan jakaa eteenpäin sitä mitä itse olen elämältä ilmaiseksi saanut.

Lopuksi totean vain sen, että aamulla lasten leikkiessä uusilla leluillaan, aloin katsella tietoja videobloggauksesta. Miksi? Siksi kun tykkään haastaa itseäni nykyhetkessä asioissa, jotka eivät ole ominta vaan pakottavat minut menemään epämukavuusalueelle. Ajattelin josko alkaisin pitämään videoblogia elämästä, samalla tavoin kuin nyt vuosien ajan olen elämääni avoimesti kirjoittamalla jakanut. No toisin kuin normaalisti, nyt ajattelin nukkua ensin yön yli tätä ajatustani pureskellen. Normaalisti kun olisin tavoilleni uskollisena syöksynyt jo päätäpahkaa toteuttamaan ajatustani, lopputuloksen ollessa varmasti sen mukainen. Toisaalta silmissäni suuruudenhulluna tietysti jo siintää jokin Smoukahontaksen saama suosio, mutta tällä hetkellä jo jonkin verran omaa itseäni tuntevana totean vain pyrkiväni tällä mahdollisella vloggauksella haastamaan itseni tekemään asioita, jotka toisaalta minua jollain tasolla kiehtovat, mutta samalla melkoisen paljon pelottavatkin. Jotenkin kun minulla on kuitenkin kovin vahva intuitio siitä, etten aivan turhaan ole tuolta helvetistä selvinnyt, saati suunnattomista pelkotiloistani vapautunut. Aika näyttää sen, mikä kaikella on tarkoituksensa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Oma osuus.