Toinen mahdollisuus

Kuulin joskus aikanaan, erään terapeutin toteamuksen siitä ettei ahdistus ole itsessään tunne. Se on eräänlainen nippu tunteita.

Tuolloin tuon kuullessani koin hyvin vahvasti, että ainakin omalla kohdalla koettuna, ahdistus itsessään oli hyvinkin voimakas tunne. Pahimmillaan lamaannuttava. Tunne joka teki kertarysäyksellä kaiken tyhjäksi. Merkityksettömäksi.

Mutta mistä tuo ahdistus lopulta saa alkunsa? Millätavoin sitä voisi oikealla tavalla helpottaa ja mitä ovat niitä vähemmän oikeita keinoja. Siis taas kerran vain omakohtaisesti pohdittuna.

Muistan ensimmäiset, voimakkaat ahdistuskohtaukset jo ala-asteella. Noihin nivoutui tiiviisti pelko. Pelko siitä että taas kerran tulee saamaan selkäänsä tai mikä pahempaa, henkisen väkivallan ruoskimaksi. Omalla kohdallani elämässä fyysistä väkivaltaa on tullut koettua vähempi, mutta henkistä sitäkin enemmän. Joskus olen epätoivoissani miettinyt, että kunpa ihmiset ennemmin löisi, kuin satuttaisivat sanallisesti.

Henkinen väkivalta on omalla kohdalla yksi suurin syy ahdistukseen. Se kun osuu niin syvälle sisimpään, ettei tuolta pysty suojautumaan. Ainakaan silloin, kun on herkimmillään. Sanat satuttavat pahimmillaan siinämäärin, että lopulta tulee tarve vahingoittaa itseä fyysisesti, jotta tuo suuri musta möykky rinnasta, olisi hetken aikaa vaiti. Fyysinen kipu kun vie huomion toisaalle.

Omat rajat on lapselle asia, joka tulisi oppia jo kokolailla varhain. Ilman rajoja eläessä, kasvaa vain aikuinen, joka antaa toisten kävellä yli. Vieläpä pahimmillaan niin, että itse kuin tahtomattaan tuota mahdollistaen.

Olen pohtinut paljon omaa elämää ja esimerkiksi sitä, miksi ihmeessä tuo ahdistus on lähes jatkuvasti läsnä elämässä. Tai jos jossain kohtaa huomaan hengittää no helpommin, toimin pian kuin automaationa siten, että tuo ahdistus palaa päällimmäiseksi olotilaksi. Syy siihen lienee se, kun on oppinut elämään siten että kokee elävänsä vasta tietyntasoisen tuskan vallitessa.

Aikanaan käytin loputtoman määrän päihteitä, lääkkeitä ja muuta rompetta, kyetäkseni selviämään päivästä toiseen tuon piinaavan ahdistuksen kanssa. Nyt raittiina eläessä, luulisi ajanmyötä oppivansa elämään siten, ettei elämässä tarvitsisi olla jatkuva puristus läsnä. Niin luulisi.

Paljon olen omia kieroumia paikantanut, mutta yhä edelleen tietyt itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit suvereenisti torpedoi hyvää elämästä. Yksi suurin noista se harha, että yksin tulisi selvitä.

Minulle tuo yksin selviäminen on sitä, että vetäydyn omaan kuoreeni. Tuo on eräänlainen suojamekanismi kaikkea kaoottisuutta vastaan, jota ympärilläni koen olevan. Huono puoli tuossa se, et nekin ihmiset jotka haluaisivat auttaa, eivät tuon kuoren läpi pääse. Mitä syvemmälle kuoreeni käperryn, sitä kauemmas ihmiset etääntyvät ja sitä yksinäisemmäksi itseni koen.

Yksinäisyyden kokemus on toinen suurehko tunne ahdistukseni sisälllä. Tuohon kokolailla vahvasti liittyy kokemus erilaisuudesta ja siitä, kuinka arvoton lopulta on. Häpeä, riittämättömyys ja rakkaudettomuus tuo ihmiselle kokolailla ahdistavan olotilan.

Vielä kun pakettiin raapaistaan rusetiksi sisäinen turvattomuus, ei ihme että ihmistä ahdistaa ja kunnolla.

Eikä ihme, että meistä moni lähes epätoivon vimmalla pyrkii etsimään ulospääsytietä tuosta ahdistuksen kuristavasta otteesta.

Päihteet, lääkkeet, liikunta, ruoka, seksi, työ, opiskeli, elokuvat, netti, uhkapelaaminen, uskonto, raha, valta...

Keinoja on loputon määrä. Yksi yhdistävä tekijä noilla edellä olevilla keinoilla kuitenkin on. Kaikki itsessään on ihmiselle sinällään perusjuttuja, mutta kun noilla pyritään vaientamaan omaa tunnepuolta, noista jokainen lopulta ampuu siinämäärin yli, että sekä ihminen itse, että myös lähellä elävät voivat lopulta huonosti.

Mikä sitten oman kokemukseni mukaan on tie ulos tuolta hulluudesta? Eräänlaisten pikavoittojen, saati hetkellisten helpotusten sijaan se, että varaa itselle riittävän paljon aikaa tutustua itseensä sekä ylipäänsä siihen mikä lopulta ahdistaa.

Yksin tuota tutkimusmatkaa kovin harva jaksaa jatkaa ja sen vuoksi olisikin hyvä löytää elämäänsä nippu ihmisiä, joiden kanssa jakaa löytämäänsä. Erilaiset vertaistukiryhmät ovat hyviä tässä, joskin lähes poikkeuksetta alkuun aiheuttaen itsessä lisää ahdistusta. Sosiaalinen tilanne, yhdistettynä siihen että tulisi uskaltaa avata sisintään ventovieraille ihmisille, ei todellakaan ole helppoa. Positiivista vertaistuessa kuitenkin on se, että jokainen paikalla olija on kokenut juurikin sanan, eikä kenelläkään ole tarvetta arvostella toista.

Minulle yksi suurin este ahdistuksesta eroonpääsyssä on kuitenkin yhä hetkittäin aktivoituva ajatusyhtälö, joka syöttää sitä kuinka elämäni tulisi olla jatkuvaa taistelua sekä tuskaa.

Tänään ymmärrän tuon johtuvan pelkästään siitä, etten läheskään täysin ole kyennyt anteeksi antamaan itselle elämänpolullani tehtyjä erehdyksiä. Hupaisaa sinällään se, että aikanaan koin ihan samaa, vaikka konkreettisesti olin sopinut asiat jokaisen vahingoittamani ihmisen kanssa. Ei siis ihme, ettei olo tässä hetkessä ole yhtään sen kummempi, vaikka viime vuosien aikana olen omalla käytöksellä satuttanut useampia ihmisiä.

Lopputuloksena päästään siihen ihmisen yksilölliseen kulminaatiopisteeaeen. Pisteeseen, jonka kyetessään kohtaamaan, voi olla varma siitä, että elämä tulee yli puolitiehen vastaan ja ahdistus väistyy varmuudella. Armollisuus/armo itsensä suhteen.

Minulle tuo on vaikein asia siinä, kun lapsena opin että kaikki hyvä tulee ansaita. Armollisuus on yhä vieläkin vaikeaa. Armosta puhumattakaan. Kuinka ihminen joka vihaa itseä, voisi oppia terveellä tavalla rakastamaan itseä. Varsinkin kun rakkaus itsessä on läpi elämän ollut asia, joka on jollain tavoin ansaittava. Puhumattakaan siitä, kuinka kietoutuneena tuo sinällään kaunis asia elämässä on näyttäytynyt.

Niin kauan kuin itse yritän järkeillä tai kontrolloida elämääni, niin kauan tuo vapauttava armo pysyttelee poissa. Sen vuoksi ja juurikin siksi, tämän hetken vallalla oleva tuska ja ahdistus on entisen sysimustan pimeyden sijaan lohdullinen. Sillä mitä suurempi tuska, sitä lähempänä olen lopulta sitä minusta riippumatonta antautumista. Tuon muutaman kerran elämässä kokeneena totean, että juurikin nuo kokemukset auttaa siinä, etten enää läheskään niin kovasti yritä itse epätoivon vimmalla helpottaa oloani. Sensijaan pyrin luottamaan vain siihen, että jossain kohtaa taas tulen siihen pisteeseen, missä kaikki ahdistus sekä puristus saavat rakkaudellisen merkityksensä.

Armoa odotellen.

Moni meistä kulkee läpi elämänsä, etsien onnea, onnellisuutta. Mutta kuinka moni meistä lopulta tietää, mitä onnellisuus aidoimmillaan edes on.

Minä muiden muassa olen etsinyt tuota tilaa läpi elämäni, tässä hetkessä tullen toteamaan sen tosi asian, etten edes mahda itse tietää mitä tuo lopulta on.

Joskus aikanaan ajattelin niin, että onnellinen ihminen on sellainen, jolla kaikki asiat on kunnossa. Mutta kuinka moni meistä voi lopulta rehellisesti sanoa kokevansa juurikaan koskaan saavuttaneensa tuollaista tilaa. Faktahan on kuitenkin se, että ihminen kovin harvoin osaa pysähtyä elämässään siihen hetkeen, jolloin toteaisi saavuttaneensa kaiken, ollen sen myötä onnellinen. Ainahan voi saada jotakin lisää tai saavuttaa jotakin suurempaa. Mutta onko onnellisuus lopulta edes sidoksissa siihen mitä ihmisellä on tai mitä hän on saavuttanut elämässään.

Kuten totesin, minä olen harhaillut läpi elämän, kuvitellen onnellisuuden olevan tuolla jossain. Kerta toisensa jälkeen todeten hapuilleeni ilmaa käsieni välissä.

Lopulta juuri nyt ymmärtäen omaan elämääni taas kokolailla tärkeän seikan. Entä jos onnellisuus on tila, joka ei olekaan saavutettavissa omilla teoilla, saati suoritteilla. Entä jos onnellisuus onkin piilotettuna siihen, että kykenee luopumaan kaikesta yrittämisestä. Entä jos onnellisuus tuleekin luo, kun lakkaan juoksemasta sitä pakoon, yrittäen epätoivon vimmalla saavuttaa sen.

Elämä on varannut minulle varsin monivivahteisen ja vaihderikkaan matkan itseni äärelle. Kuin haluten osoittaa minulle kaikin mahdollisin keinoin sen, että elämä itsessään riittää tekemään minusta onnellisen, jos vain kaiken itseriittoisuuteni, kykenen tuon onnellisuuden itselleni sallimaan.

Yksi tärkein oivallus taas kerran tällä vaihderikkaalla matkallani tulee tässä. Onnellisuus ei ole sidoksissa siihen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Saati siihen, mitä kuka tahansa toinen minusta miettii. Tärkeintä minulle on ollutkin juuri luopuminen siitä harhasta että onnellisuus olisi tunne tai sidoksissa siihen, kykenenkö elämään siten, että kaikki ihmiset ympärilläni hyväksyisivät minut tällaisenaan.

Olen siis toisinsanoen itse seissyt oman onnellisuuteni esteenä. Miksi ihmeessä? Siksi, koska olen kuvitellut onnellisuuden olevan riippuvainen siitä, miltä minusta tuntuu.

Kun tunnetilat vaihtelee ja niiden seurauksena syntyy samalla loputon määrä ajatuksia, joihin sitten opittuani aina reagoimaan, on elämäni ollut yhtä suurta, päätöntä säntäilyä edestakas.

Kuten jo monta kertaa aiemmin olen kiitollisena todennut, onneksi elämä tietää paremmin. Niin nytkin. Se on nimittäin rakkaudellisesti ohjannut minut tilanteeseen, missä enää ei ole juurikaan mahdollisuutta yrittää enempää. Saati pyrkiä vakuttamaan toisia ihmisiä omasta erinomaisuudesta asioissa. Sensijaan olen tilanteessa, missä lähestulkoon kaikki mahdollinen on yritetty ja pyritty. Siis kaikki mahdollinen, mikä inhimillisin voimin on mahdollista. Asiat on lopulta vain yksi kerrallaan nivoutunut kahta tiukempaan solmuun, mitä kovemmin olen yrittänyt noita solmuja aukoa.

Entä kun elämässä on tilanne, et lähestulkoon jo liian moni asia on solmussa, koenko olevani epäonnistunut tai onneton? Päinvastoin.

Ymmärtäessäni ja hyväksyessäni kaiken tämän olleen itselleni tarpeen, voin levollisena huokaista syvään ja kiitollisena todeta sen, että nyt viimein on aika lakata yrittämästä. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan.

Onnellisuus on tämä hetki. Tila, jossa minulla on lupa kokea kaikki nämä tunteet, joita viime vuosien seikkailu sisimmästäni nostaa. Syyllisyyttä vääristä valinnoista. Häpeää siitä, millä mallilla asiat ovat. Pelkoa siitä, millätavoin elämä tästä eteenpäin etenee. Riittämättömyyttä siitä, etten edelleenkään ole oppinut elämään siten, etten kerta toisensa jälkeen olisi elämässäni umpikujassa.

Mutta! Kuten aiemmin totesin, onnellisuus ei ole sidoksissa tunteisiini, saati olosuhteisiin. Onnellisuus on sitä, että kaikki tunteet on lopulta sallittuja. Ovathan ne yksi inhimillisyyteni perusta. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olen onnellinen siitä, että juurikin näiden olosuhteiden myötä minulla on oiva tilaisuus kohdata noita edellä mainitsemiani tunteita itsessä ja sen myötä vain yhä selvemmin todentaa se, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki mahdollinen elämässä huutaisi sen puolesta että olisi kaikki syy olla onneton.

”Todellinen vahvuus on heikkoutta.” Siinä lause jonka olen kuvitellut sisäistäneeni jo aikapäiviä sitten. Merkitsisihän tuo kohdallani sitä, että olisin oppinut jo lukemattomien polvilleen tippumisten kautta sen, ettei ihmisen ole tarkoitus taistella elämässä yksin, olipa taistelun alkuperä mikä tahansa.

Silti huomaan yhä edelleen itsessäni sen saman toimintamallin, jonka avulla jo pienenä natiaisena opin luovimaan vaikeuksissa. Mitä suuremmat haasteet, sitä enemmän sulkeudun kuoreeni. Kuin kuvitellen yhä edelleen siten, että kaikki elämisen ongelmani olisi itse aiheutettuja ja sen myötä myös niiden ratkaisu olisi itseni vastuulla.

Kaikessa oppii, sanotaan. Niin tässäkin. Olen nimittäin alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omalla kohdallani tämän tasaisin väliajoin toistuvan, totaalisen uupumuksen tuottavan taistelun alkulähteen. Pelko luottaa mihinkään, saati kehenkään.

Tunne joka saa ajatusmaailmani pyörähtämään siinämäärin päälaelleen, että sensijaan että toisiin ihmisiin tukeutuminen olisi mahdollisuus vapauteen tästä sisäisestä, piinaavasta taistelusta, pelko saa ajattelemaan tuon kaiken olevan uhka omalle itselleni. Mutta toisaalta niinhän se on. Sillä niinkauan kuin ohjaudun pelosta käsin, pyrin hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea, kuvitellen jollain ihmeen tasolla olevani vastuussa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Samainen pelko ruokkii myös sitä harhaa, ettei kukaan toinen ihminen voisi minua kuitenkaan auttaa. Tottahan se on, että minulla on vastuuni ja oma osuuteni asioissa, mutta juurikin välttelyn sijaan, kohtaamalla tuon jäytävän pelkoni, vapaudun valheellisesta vahvuudestani, samalla vapauttaen itseni myös vääränlaisesta vastuusta asioissa ja taas kerran saan todeta sen, kuinka suunnaton vaikutus omaan olemiseeni ja elämiseeni tunteiden kohtaamisella lopulta onkaan. Jos epätoivon vimmalla yritän taistella ja tukahduttaa tunteeni, voin olla varma siitä, että tuska lopulta kasvaa sietämättömiin mittasuhteisiin, pakottaen minut lopulta laskemaan suojaukseni ja päästämään toisen ihmisen lähelle. Se vaan jos joku on pelottavaa. Voihan tuo ihminen pian käyttää heikkouttani taas kerran hyväksi.

Mikä sitten lopulta olisi se paras ratkaisu asioissa? Rohkeus kohdata tuo mielikuvituksen luoma pelon tunne. ”Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa.” Kun rohkenen pyytään apua, sitä poikkeuksetta aina saan, vieläpä siinä rakkaudella räätälöitynä pakettina, ettei läheskään aina tuo apu ilmene siinä muodossa, saati aikataulussa minkä itse ajattelen itselleni olevan parasta. Onneksi ei, sillä mikäli asiat menisivät niinkuin minä haluan, ne lopulta menisivät kuitenkin ihan päin helvettiä. Sen jos jotakin olen seikkailussani saanut oppia. Samoin kuin myös sen, että polvilleni tippuessa, tuska on tuonut minut tilanteeseen, jossa ainoa ulospääsytie pakenemisen sijaan, on luopua taistelusta ja antautua taas kerran elämän kannateltavaksi. Ja kantaahan se. Sikäli kun en omaa erinomaisuuttani yritä itsepäisesti itse kantaa itseäni.

”Hellitä hyvä hullu hellitä. Se helpottaa kummasti.”

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.

Varmasti jokainen meistä joskus miettii sitä, mikä tarkoitus omalla elämällä lopulta on. Minä ainakin olen pitkin matkaa hetkittäin miettinyt. Lopulta ymmärtäen sen, että vaikka keksisit minkälaisen selityksen elämäni tarkoitukseksi, se tuskin olisi sielläpäinkään.

Kyse kohdallani on lähes loputtomasta järkeilystä asioissa. Oma mieli yrittää epätoivon vimmalla hallita hallitsematonta. Elämää. Kokonaisuutta, joka kerta toisensa jälkeen pitää kyllä huolen siitä, että mestarillisimmatkin järkeilyni tuotokset menettävät painoarvonsa, elämän tarjoillessa mitä yllättävämpiä tapahtumia.

Eilinen päivä oli minulle vaihteeksi taas kovin tarpeellinen. Koin nimittäin taas sen luokan voimattomuuden asioissa, joka palautti minut olennaisten asioiden äärelle. Kun liikaa yrittää jaksaa, kestää ja selvitä, elämä lopulta pakosta pysäyttää. Minulle tuo on tapahtunut lukemattoman monia kertoja ja lopulta nyt huomaan että aikaisempaan verraten, nuo pysäytykset eivät enää tarvitse olla läheisten menetyksiin verrattavia shokkeja, vaan ihan tavallinen kova päänsärky riittää kertomaan minulle sen, että on aika lakata taistelemasta kaikkea vastaan.

Eilen illalle istuin hiljaisuudessa, katsellen edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Kokien suunnatonta surua siitä, millä mallilla asiat elämässäni tällähetkellä ovat. Kunnes yhtäkkiä oivalsin. Jos elän ripustaen oman hyvinvointini johonkin maallliseen, on aina olemassa asia, joka ei ole kunnossa. Mutta hetken mietittyäni omaa oloani, totesin saaneeni elämältä jotakin sellaista, mitä en koskaan kuvitellut löytäväni. Kyvyn hyväksyä asioita ja elämää sellaisenaan. Tuo hyväksyminen nimittäin on asia, joka tuo tullessaan täysin järjenvastaisen kokemuksen siitä, kuinka kaikki on lopulta hyvin, vaikka olosuhteiden valossa kaikki olisi muka päin persettä. Huomasin hymyileväni itselleni ja omille vaatimuksilleni siitä, millaista elämän tulisi olla. Kun sitten mietin sitä, millätavalla elämäni tuolloin olisi muka jotenkin parempaa, totesin ettei se lopulta olisikaan.

Jos jotakin tällä suht haasteellisella elämänpolullani olen oppinut, niin sen, että kaikki se mihin väärällä tavalla yritän takertua, ravistellaan kyllä lopulta minusta pois. Ei siis ihme, että esimerkiksi talouden saralla minulla on ollut ja yhä on kohtuuttomia haasteita. Raha nimittäin olisi itselleni juuri yksi sellainen asia mihin väärällä tavalla takertuisin, kuvitellen sen olevan jumala, joka ratkaisee kaiken.

Monasti huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, että jos minulla olisi rahaa, ostaisin perheellemme kesämökin. Mielikuvissani istuen laiturilla katselemassa auringonlaskua, kokien käsittämätöntä rauhaa sisimmässäni. Eilinen havahdutti minut tuosta harhasta. Mihin nimittäin tarvitsen tuon kesämökin, saati laiturin jolla istua.

Totesin nimittäin taas kerran sen, että kiitos vaihderikkaan taipaleeni, olen oppinut nauttimaan tuosta sisäisestä rauhasta ihan tässä ja nyt. Voin kokea tuota ajaessani pitkää työmatkaa. Aivan samoin, kuin kohdatessani työssä erilaisia ihmisiä. Kuten myös kotona kuoriessani perunoita, leikkiessäni lasteni kanssa. Käytännössä tämä kaikki osoittaa varsin konkreettisesti kaksi asiaa elämästä sekä itsestäni. Olen löytänyt elämässäni tien, jolla minun tänään kuuluu kulkea, askel kerrallaan. Jos alan harhautua tuolta tieltä, ehdollistamaan oman mielenrauhani esimerkiksi siihen, että minun on lupa kokea sitä vasta sitten kun.. elämä näyttää minulle varsin konkreettisesti sen, että kaikki on tässä ja nyt, eikä sitten kun.

Ihmisen mieli vain on kovin levoton. Sen vuoksi pyrinkin hetkittäin tarkkailemaan itsessäni sitä, alkaako tuo levoton mieleni sabotoimaan nykyhetkeä, estäen minua kokemasta sitä lähes käsittämätöntä rauhaa, joka sisimmästäni kumpuaa sillä samalla sekunnilla, kun kykenen luopumaan kaikista vaatimuksista ja sitten kun ajatuksista elämäni suhteen. Nimittäin juuri silloin, kun kykenen noista luopumaan, pysähtyen edes hetkeksi käsillä olevaan hetkeen. Läsnäoloon. Kaikki on todellakin hyvin, vaikka kaikki olisi ihan päin persettä.

Mielenrauha. Siinä minun elämäni tarkoitus tänään. Tässä ja nyt.

Aloitan tämänkertaisen kirjoitukseni poikkeuksellisesti paljastaen itseni heikoimmillaan. Myöntäen sen etten minä todellakaan tiedä paljoakaan asioissa. Ehkä vähiten kaikessa sitä, mitä rakkaus aidoimmillaan ja puhtaimmillaan on.

Samalla ymmärtäen sen, ettei minun tarvitsekaan tietää. Aiemmin kuvittelin nimittäin niin, että lunastaakseni paikkani tai oikeuttaakseni oman olemassaoloni, minun tulisi tietää kaikesta kaikki tai ainakin antaa itsestäni sellainen kuva toisille ihmisille.

Tänään ymmärtäen sen, että tuo on ollut vain yksi keino loputtoman monista, joilla olen peittänyt omaa epävarmuutta, alemmuuden- sekä riittämättömyydentunnetta. Tieto on oiva väline riisua itsestä kaikki epätäydellisyys. Antaen itsestä valheellisen, mutta sitäkin vahvemman kuvan siitä kuinka ihan sama mitä minulta kysytään, pystyn antamaan ainakin yleispätevän vastauksen.

Onneksi elämä kohdallani tietää mikä minulle on parhaaksi. Niimpä se on kuljettanut minut sellaisten töyssyjen yli, että kaikki vääränlaiset käsitykset itsestä ja asioista ovat karisseet. Tänään yksi vapauttavimmista lauseista mitä omaan elämääni tiedän, kuuluu seuraavasti: ”Mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän.”

Sama pätee kaikessa, miksei siis otsikon kohdallakin. Rakkaus. Mitä se aidoimmillaan lopulta on?

Joitain vuosia sitten olisin pyrkinyt lähes pakonomaisesti antamaan tuohon yleispätevän vastauksen. Kuin kuvitellen että on minun vastuullani kertoa muille, mitä tuo asia tarkoittaa. Taas yksi esimerkki suunnattomasta vääränlaisesta vastuusta mitä olen elämässäni kantanut.

Juurikin siksi, juurikin nyt, minulle on suunnattoman vapauttavaa kirjoittaa tähän vastaukseksi, etten minä todellakaan tiedä vastausta kyseiseen kysymykseen. Mutta samalla todeten sen, että tasan niin kauan kuin en tiedä mitä rakkaus aidoimmillaan lopulta on, saan joka päivä ottaa siitä omalla kohdallani selvää. Tarkoituksena vain vastauksen sijaan, pyrkiä oppimaan elämään elämää, jossa kyseinen asia on se perusvoima, jonka varaan kyseinen päivä voi rakentua. Sillä sen olen tässä elämäni seikkailussa oppinut, että mitä enemmän aidosti, vääristymättä, tuo voima elämässäni vaikuttaa, sitä suurempia siunauksia jokainen kohtaaminen, aivan samoin kuin suuret vastoinkäymisetkin tarjoilevat.

Minulla, kuten varmasti monella muullakin kyseinen asia kun sisältää suunnattoman määrän erilaisia vääristymiä. Eikä ihme. Sillä tämä tärkein asia ihmisen elämässä, on tähän päivään mennessä saanut niin monta määritystä, ettei ihmekään että kovin harva lopulta edes tietää mitä rakkaus aidoimmillaan on.

Toisaalta jokaiselle meistä se voi tarkoittaa ihan omaa kokonaisuutta. Olkoonkin, että samalla kun jollekulle rakkaus parisuhteessa esimerkiksi merkitsee sitä että jatkuvasti otetaan turpaan, kohta jo anteeksi antaen, niin toiselle sama toimii suhteessa lapseen mitä erilaisimpien tavaroiden ostamisena, hyvityksenä omasta sisäisen vanhemmuuden puuttumisena. Yksi yhteinen nimittäjä silti näissä kaikissa käsityksissä on. Tai itseasiassa kaksi. Ensiksi se, että jokainen meistä osoittaa rakkautta juuri niistä lähtökohdista mitä itse aikaisemmassa elämässä kyseisen asian tiimoilta on oppinut. Esimerkiksi lapsi, jota vanhempi on pahoinpidellyt, oppii osoittamaan aikuisena rakkautta, pahoinpidellen ihmistä jota kuvittelee rakastavansa. Toisen alistuessa pahoinpideltäväksi, käsittäessään omista lähtökohdista käsin tuon merkitsevän sitä aitoa rakkautta ja välittämistä. Toisena yhteisenä nimittäjänä se, ettei näillä opituilla malleilla ole lopulta mitään tekemistä aidon rakkauden kanssa.

Sillä jos jotakin olen elämässä kyseisen asian etsinnässä oppinut, niin sen että rakkaus aidoimmillaan ei ole sidottu mihinkään asiaan, ihmiseen, saati tavataan. Olkoonkin, että suurin osa meistä on oppinut ajattelemaan siten. Sen vuoksi omalla kohdallani yksi suurin rikkaus tässä päivässä onkin jo pidempään ollut se, kun saan yksi kerrallaan pudotella omasta elämästäni pois, noita vääriä, opittuja käsitteitä mitä erilaisimpien asioiden taustalta. Rakkaus kun aidoimmillaan minun kokemana ei ole asia, jota voi paketoida tiettyihin määritelmiin. Mutta samalla se sisältää kuitenkin kaiken sen mitä ihminen elämässä koskaan tulee tarvitsemaan. Tarkoittaen käytännössä sen, että vaikka minulta otettaisiin pois kaikki minulle rakkaat ihmiset ja asiat, saati tavarat, jos tuo rakkauden kokemus on varastoituneena sisälleni, minulla on yhä kaikki se, mitä ikinä elämässä tulen tarvitsemaan tänään, huomenna ja aina.

Mitä rakkaus aidoimmillaan sinulle on? Siinä kysymys, jonka vastausta ei onneksi ole minulla, mutta jonka vastauksen löydöt kyllä lopulta, jos olet valmis kohtaamaan itsessäsi kaiken sen mitä kyseisen asian tiimoilta on päässyt matkallasi vääristymään.

Siksi toteankin loppuun sen, että minulle rakkaus aidoimmillaan on hyvin pitkälti sitä, mitä Juha Tapio osuvasti allaolevassa kappaleessa sanoittaa. Rakkaus on, kokemus olla rakastettu. Itsessä. Omassa sisimmässäni.

Mielenkiinnolla olen viime vuosina saanut seurata ihmisten elämää, samalla pyrkien löytämään sen oman paikkani kaiken tämän kaoottisuuden keskellä. Hetkittäin jopa sen löytäen. Minunnäköiseni elämän.

Millainen se sitten on? Elämää, jossa ei ole kiire mihinkään. Elämää, jota ohjaa luottamus siihen että asiat tapahtuvat ajallaan, kiirehtimättä. Ajatus siitä, että olen lopulta kokolailla pieni ratas suuressa kokonaisuudessa, mutta samalla ymmärrys siitä että myös minulla on oma tärkeä osani tässä kaikessa.

Se hetki kun hyväksyy itsensä kaikkine säröineen, ilman vertaamista kehenkään, on hetki jossa kaikki on lopulta hyvin.

Aivan samoin on erilaisten olosuhteiden kanssa. Kun itselle rehellisenä kykenen toteamaan kiitollisena sen, että juuri nyt, tällaisenaan vallalla olevat olosuhteet ovat juurikin ne mitkä tässä hetkessä elämääni palvelevat minua eniten, voin syvään huokaisten todeta tarpeen pakonomaisesti yrittää muuttaa jotakin häviävän kokonaan.

Ei mitenkään helppoja juttuja ihmiselle, joka aina ja kaikessa on verrannut itseään muihin. Vieläpä niin, että riippumatta omassa elämässä olevista olosuhteista, kuvitellut että tuolla toisella on jotenkin helpompaa tai parempaa kuin minulla.

Lopulta väsyttäessäni itseni jatkuvaan kiirehtimiseen sinne, minne en kuitenkaan jatkuvasta kiirehtämisestä huolimatta koskaan tulisi pääsemään, päätin pysähtyä. Itseni äärelle.

Paljon puhutaan siitä, että on turha etsiä mitään hyvää itsensä ulkopuolelta, vaan kaikki tuo hyvä löytyy sisältäsi. Minä aikanaan haistatin pitkät moisille fraaseille. Ajatellen että ne ovat vain joidenkin pehmeäpäisten haihatteluja. Unelmia onnesta, jota minä tuolloin kieli vyön alla juosten tavoittelin tuolta jostain.

Ei silti, tuossa kaikessa kiirehtämisessä piili lopulta ratkaisu minun hyvään elämääni. Tuon jatkuvan uupumisen saattelemana aloin pohtia elämää ja itseäni aivan uudessa valossa. Oman osuuteni kautta. Ymmärtäen sen, että maailma ja sen ihmiset jatkavat kulkuaan ilman minuakin, mutta sen aikaa kun minä siinä matkassa kuljen, voin omalta osaltani pyrkiä kaiken kaoottisen kiirehtämisen sijaan pysähtyä tarkastelemaan itseä ja sitä mitä hyvää minulla kenties omalta osaltani olisi tähän varsin kaoottiseen maailmaan annettavana.

Kokolailla kenties pieni osuus, mutta silti, nyt miettien yllättävänkin merkityksellinen. Sillä mitä enemmän minä saan omasta itsestäni sekä tuon kaiken kiirehtämisen taustalta yhytettyä tiettyjä ongelmakohtia, sitä enemmän minulla oman kokemukseni kautta olisi myös näille toisille annettavana.

Kaikki kulminoituu omalla kohdallani siihen, kuinka hyvin tässä hetkessä kykenen luottamaan elämään itseensä. Silloin kun luotan, oma osuuteni on kokolailla pieni ja vaivaton toteuttaa. Kun taas jos luottamisen sijaan pelkään elämää itseä, oma osuuteni kasvaa pahimmillaan kohtuuttomiin mittasuhteisiin, elämän lopulta muodostuessa jatkuvaksi henkiinjäämistaisteluksi. Tässäkin siis kyse siitä, millätavoin sisäinen maailmani tänään makaa. On nimittäin ihan se ja sama, jos maailmassa on rauha, jos sisälläni on kolmas maailmansota meneillään ja sama toisinpäin.

Lopulta kun kuitenkin meistä jokainen jossain kohtaa pysähtyy miettimään mennyttä elämää ja omia aikaansaannoksiaan. Jos minä jo nyt voin todeta sen, että vaikken välttämättä mitään suurta, saati mullistavaa historiankirjoihin välttämättä olekaan kyennyt tekemisilläni jättämään, niin yhdestä asiasta olen varma. Esimerkiksi siitä, että omalla matkallani sysimustasta pimeydestä ja totaalisesta yksinäisyydestä, takaisin toisten ihmisten pariin, päivänvaloon matkatessani, olen omalta osaltani kohdannut ja koskettanut niin monen ihmisen elämää, että tälläkin hetkellä tiedän että moni minut tunteva ihminen tätä tekstiä lukiessaan voi hymyillen miettiä niitä hetkiä kun polkumme kohtasivat. Osa puhtaasti kiitollisena, osa kenties minua hieman outona pitäen. Eikä siinä, osa saattaa jopa kirota kohdanneeni minut, mutta yhtäkaikki, jokainen kohtaaminen on silti ohjannut jokaista meistä kohti parempaa ja eheämpää elämää. Tasapainoisempaa huomista, jossa ainakin hitusen verran enemmän jokainen meistä miettii oman elämänsä sijaan, kenties myös lähellään elävien elämää ja sitä millätavoin omalta osaltaan voisi kenties lähimmäisiään huomioida tai auttaa.

Elä ja anna elää. Lähimmäisenrakkautta. Sitäpä sitä.

Elämässä ei ole olemassa sattumaa, näin uskon. Sensijaan kaikella on jokin tarkoituksensa. Se millätavalla olen kasvanut tähän ajattelutapaan, tulee ilmi seuraavassa.

Kasvoin aikanaan elämään pelosta käsin. Pidin jokaista ihmistä tavalla tahi toisella uhkana itselleni. Peläten ja varoen koskaan paljastamasta todellista, aitoa itseä kenellekään. Olihan siinä vaarana se, että kuten niin loputtoman monet kerrat aiemmin, luottamukseni petettäisiin ja sitä käytettäisiin minua vastaan. Häpäisten, ilkkuen ja kiusaten minua siitä millätavalla mistäkin ajattelen.

Päädyin lopulta totaaliseen yksinäisyyteen. Yksinäisyys, joka jossain kohtaa oli minulle turvapaikka maailman pahuutta vastaan, kääntyikin lopulta minua itseäni vastaan. Raskainta tuossa yksinäisyydessä kun oli se, että oli ihan liian paljon aikaa pyöriä omissa enempi vähempi pelonsekaisissa ajatuksissani. Kun toisaalta ei ollut ketään kenelle noita ajatuksiaan olisi avannut, saaden siten peilausta niiden kipeyteen. Ei siis ihme että lopulta jo pelkästään nuo ajatukset sairastuttivat minut.

Silti, tänään ymmärrän, että sattuman sijaan tällä kaikella oli elämässäni tarkoitus. Ohjasihan tuo kaikki suunnaton pelko ja yksinäisyys minut elämässäni hetkeen, missä en vain yksinkertaisesti enää jaksanut taistella mitään, saati ketään vastaan.

Tuo hetki oli elämäni synkin ja yksinäisin. Totaalinen pimeys sisälläni koin vajoavani polvilleni elämäni edessä. Myöntäen tappioni. Ymmärtäen tuossa hetkessä sen että minun oli syystä tahi toisesta tarkoitus taistella viimeiseen hengenvetooni saakka, ymmärtääkseni vasta silloin sen, että lopulta kaikki taistelu on turhaa. Tuosta totaalisen synkästä hetkestä sai alkunsa matka, joka hitaasti mutta sitäkin varmemmin on ohjannut minut rakkaudellisesti pois pimeydestä, peloista sekä yksinäisyydestä. Yhteisöllisyyteen, vapauteen ja elämään tätä elämää pyrkien omalta osaltani kaiken kokemani kautta tuomaan pieni valonsäde niille ihmisille, jotka vielä tänään syystä tahi toisesta tuota samankaltaista pimeyden täyttämää taistelua elämässään käyvät.

Tuo minun sysimusta hetkeni elämässä kuvaa sekä sitä täydellistä epätoivoa että myös tuonhetkistä ’Minulle kaikki heti’-ajatusmaailmaani varsin yksiselitteisesti. Olin tuohon aikaan juuri raitistunut, todella itsetuhoisesta sekakäyttöhelvetistäni. Juuri hetkeä aiemmin haudaten isäni joka lopulta meni päihteisiin. Tapahtuma, jossa kulminoitui oma voimattomuuteni elämään, ihmisiin ja kaikkeen jota omalla järkeilylläni aiemmin olin kuvitellut jollain hassulla tavalla hallitsevani.

Tuohon hetkeen elin totaalisen ateistista ajatusmaailmaa. Tämäkin johtuen lähinnä suunnattomasta pelosta erilaisia uskontoja kohtaan. Minun kohdallani suunnaton tuska olikin lopulta se pelastus. Sillä tuo sanoinkuvaamaton epätoivo sai minut vajoamaan kirjaimellisesti polvilleni ja rukoilemaan jotakin tahoa jossakin. Tuon hetken ajatuksena se, että kun omassa mahtavuudessani suostun myöntämään tappioni, tulee samalla nanosekunnilla ukkosenjyrähdys ja salama, jonka jytinän saattelemana parahdan uskoon, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaiken hyväksi. Siis juuri samainen ajatusmalli jolla aiemmin liki kaksi vuosikymmentä olin päihteillä hallinnut omaa tunnemaailmaani. Muuttaen sen täydellisestä epätoivosta euforiaksi hetkessä. Vaan toisimpa kävi. En hurahtanut. Sain sensijaan jotain paljon parempaa. Konkreettisempaa. Sain kasvaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin, pakenemisen sijaan kasvaa kohtaamaan elämää pakenematta.

Ymmärtäen tässä kuluneen reilun vuosikymmenen matkalla sen että sensijaan että kaikki pelko ja yksinäisyys olisi poistettu kerralla elämästäni, sain aina päiväksi kerrallaan voimaa ja rohkeutta kohdata uusia ihmisiä sekä tilanteita, joiden kohtaamisen kautta tuo suunnaton pelko ja epätoivo vaimeni vaimenemistaan, lopulta muuttuen tämän päivän vapaudeksi elää ja kohdata elämää, asioita, ihmisiä ja mitä erilaisimpia olosuhteita pelkäämättä. Vapaudeksi, jollaista en koskaan omalla kohdallani uskonut pimeimmissä hetkissä kokevani.

Tämän tarinan opetus itselleni siinä, että yritänpä keinolla millä tahansa juosta karkuun omaa itseäni, omia tunteita, voin olla varma siitä, että elämä pysäyttää minut lopulta kohtaamaan itseni. Mutta ehdin minäkin tuota pakomatkaa yrittää päihteillä, lääkkeillä, uhkapelaamisella, seksillä, herkuttelulla, syömisellä, opiskelulla, työllä, liikunnalla, vapaaehtois- ja järjestötoiminnalla, kirjoittamisella, lukemisella, elokuvilla, netillä, uskolla, elämällä toisten elämää ja käytännössä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla, lopulta vain kerta toisensa jälkeen todeten sen saman asian. Minun kohdallani kohtaaminen on se juttu. Ei pakeneminen. Hitaasti, ei kiireellä. Kärsivällisesti rakentaen, eikä äkkiä rikkirepimällä. Kaikessa tässä tarkoituksena vain se, että tänään, kohdatessani matkallani kenet tahansa, minulla on repussani sellainen voimavara että aina minulla on jotakin tuolle toiselle annettavana. Aivan samoin kuin itse aina noista kohtaamisista jotakin itselle saaden. Pelotta kohdaten. Pelosta vapauteen. Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3

Viimekertainen kirjoitukseni herätti yllättävänkin paljon ajatuksia ihmisissä. Yllättynyt olen lähinnä siitä, kuinka avoimesti ihmiset puhuvat omista kokemuksistaan läheisriippuvuuteen liittyen. Sen vuoksi ja juuri siksi, ajattelin jatkaa aiheesta vielä hieman.

Itselleni yksi ongelma läheisriippuvuudessa liittyy omiin tunteisiini. Niiden tunnistamiseen. Tai paremminkin niiden tunnistamisen vaikeuteen.

Ihminen joka elää ja kasvaa elämään elämää muiden kautta, väärällä tavoin itsensä unohtaen, tulee samalla kadottaneeksi kosketuksen omaan itseensä. Sen myötä myös omiin tunteisiinsa. Tällainen ihminen minä olen. Olen ollut koko ikäni. Havainnoiden ympärilläni olevia ihmisiä, heidän tunteita, toimintaa, kehonkieltä ja kaikkea.

Olen eräänlainen profiloija. Skannaan ihmisiä ja sitä ovatko he minulle uhka. Samalla ollen kuin jatkuvassa hälyytystilassa, valmiina toimimaan vaaran uhatessa. Liittyy lapsuuteeni, kuinkas muuten.

Haastavaa tämä kaikki on siinä, kun välttämättä enää nykyhetkessä elämässäni ei ole kertakaikkisesti mitään pelättävää. Silti operoin elämässä siten, kuin pelokas ja varuillaan oleva ihminen operoi. Kuin säikkyen pienintäkin rasahdusta. Minulle nuo rasahdukset ovat niitä signaaleja, joita ihmisistä poimin. Heti, tietyn ärsykkeen aktivoiduttua, reagoiden asiaan loputtomalla arsenaalilla opittuja malleja. Vieläpä niin, että nuo mallit ovat itselleni haitallisia ja vahingollisia. Puhumattakaan siitä, mitä nämä mallit aikaansaavat suhteessa toisiin ihmisiin.

No sitten itse tunteisiin kaiken tämän taustalla. Pelko. Häpeä. Riittämättömyys. Hylätyksi tuleminen. Tunteet, jotka juurtuivat selkäytimeeni jo kovin varhain ja joiden ohjaamana siis olen elämässäni seikkaillut jo pidempään. Välillä hukuttaen nuo tunteet viinalla. Lääkkeillä. Kadottaen ne uhkapelaamisen virtuaaliseen todellisuuteen. Juosten niitä lenkkarit viuhuen pakoon, kuvitellen rautaisen fysiikan saavan nuo tunteet katoamaan. Eikä siinä, katoavathan ne. Hetkellisesti. Joskus kun oikein innostuu tekemään ympäripyöreitä työpäiviä, noita tunteita voi välttyä kohtaamasta viikkojakin, jopa kuukausia. Kunnes täysin loppuunpalaneena, pakotettuna pysähtymään, nuo tunteet vyöryvät yli kuin hyökyaaltona. Huuhtomaan samalla alleen kaiken sen hyvän, minkä vaivalla olen itsessäni onnistunut eheyttämään.

Tuosta johtuen elämäni on hetkittäin äärimmäisen raskasta. Puhumattakaan siitä, että viimeajat olen onnistunut välttämään noiden tunteiden kohtaamista, peilaten tunteita toisista ihmisistä. Kun paljon kohtaa päivittäin ihmisiä, ei ole pelkoa joutua kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Ainakaan niiden kipeimpien. Niitä kun voi sysätä syrjään nykyaikana loputtomin eri keinoin.

Elämä onneksi ei suostu tähän. Se seuraa hiljaa sivussa toilailujani, ohjaten minua kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen tilanteisiin joissa nuo selkäytimessäni olevat tunteet nousevat kohdattaviksi.

Nyt onkin pakenemisen sijaan aika kohdata ne. Pyytäen apua ja tukea tähän. Yksin kun tuohon tuskin kukaan kykenee. En ainakaan minä.

Nuo tunteet kun yksi kerrallaankin kohdattuna jyräävät alleen, puhumattakaan siitä kun niitä on useampia. Se saattaa hetkittäin jopa ahdistaa. Onneksi tänään tiedän, ettei ahdistus itsessään ole itsenäinen tunne, vaan puhumalla ja purkamalla tuota ahdistunutta oloa, tuon ahdistuksen taustalta lopulta löytyy yksittäisiä tunteita, joita kokemalla itse ahdistus lopulta lakkaa olemasta.

Kaikista suurin haaste kaikessa on kuljettu matka. Sillä mitä pidempään ihminen onnistuu välttelemään itsessään mitä erilaisimpia ikäviä tunteita, sitä enemmän hän matkan aikana tulee tahtomattaankin rakentaneeksi aidon itsensä suojaksi mitä erilaisimpia muureja. Itselläni näitä muureja on riittänyt, mutta uskokaa pois kun sanon. Mitä vähemmän itseni ympärillä mitään suojauksia tai muureja lopulta on, sitä aidommin saan toisen ihmisen kohdata sellaisena kuin hän on. Ilman että tuosta toisesta ihmisestä heijastuu itseeni niitä vääristymiä, joita itsessäni en ole vielä suostunut kohtaamaan.

Läheisriippuvuudessa, kuten kaikissa riippuvuuksissa noin yleensä, suurin ongelmavyyhti on tunteet. Läheisriippuvaisella lisähaasteena vielä se, että nuo tunteet jotka taustalla ongelmia aiheuttavat, eivät välttämättä alkuunkaan ole edes omia.

Minä nimittäin tiedän tänään sen, että yhä vieläkin suurin osa tunteista joita sisälläni kipuilen, ovat saaneet alkunsa useita vuosikymmeniä sitten. Sen vuoksi niiden alkuläheiden selvittely on hetkittäin hitusen hankalaa. Tuntuu kuin olisi arkeologi joka kaivaa tuhatvuotista hautaa auki, yrittäen olla heittämättä pois yhtäkään hiekanjyvää, sillä juuri tuo hiekanjyvä saattaa ollakin avain siihen suunnattoman kallisarvoiseen löytöön. Löytöön joka mullistaa kaiken.

Ehkä juuri siksi toteankin kiitollisena juuri nyt sen, ettei onneksi ole kiire mihinkään. Olen valmis vaikka hiekanjyvä kerrallaan rapsuttelemaan kuonaa pois, lopulta paljastaakseni sen aidon pienen ja hauraan ihmisen sisältäni. Sen joka jo kovin varhain kasvoi vääränlaiseen käsitykseen omasta itsestään, suhteessa toisiin ihmisiin. Tuo taakka harteilla tuo pieni ihminen on sitten taivaltanut matkaa tähän päivään. Luulotellen että matkan on ollut tarkoitus vahvistaa häntä. Mutta päinvastoin, matkan edetessä tullut toteamaankin sen, että mitä pidemmälle kulkee, sitä heikommaksi käy ja sitä enemmän oikealla tavalla nöyrtyy pyytämään toisilta apua. Elämässä kun ei ole oikeasti kyse siitä että vain vahvat pärjäävät. Sillä lopulta kaksi heikkoa yhdessä, ovat paljon vahvempia tukiessaan toisiaan, kuin yksikään yksinään valheellisessa vahvuudessa taisteleva ihminen.

Yksinäni kun en saa aikaiseksi juurikaan mitään, mutta yhdessä kykenemme lähestulkoot mihin tahansa.

”Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo..

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen”