Toinen mahdollisuus

7.9.2013 oli päivä, jolloin aloitin kirjoittaa tätä kyseistä blogia.

Ennen tätä ehdin suunnilleen viitisen vuotta kirjoittaa blogia blogspottiin.

Kaikkea aikansa, sanotaan. Tässä kohtaa totean syvään huokaisten että todellakin, kaikkea aikansa.

Olen nyt vuosikymmenen kirjoittamalla jakanut, jäsentänyt, purkanut, piehtaroinut ja pyrkinyt ymmärtämään elämää sekä itseäni.

Eilen illalle tapahtui jotakin. Jokin liikahti sisälläni siten, että totesin, nyt riittää.

Tässä kohtaa on aika sanoa hyvästit menneelle, päästää siitä irti, antaa itselle anteeksi ja jatkaa matkaa.

Tämä kulunut vuosikymmen kirjoittamisen parissa on ollut monin tavoin todella antoisa sekä opettavainen. Toihan se minut lopulta toteamukseen, että mennyt saa olla mennyttä. Tämä päivä ja tämä hetki on se tärkein.

Koin hyvin vahvasti sisälläni sen, että enempää, itseäni toistamatta en saa enää menneestä irti. Eikö senpuoleen ole tarviskaan. Joskus on aika irroittaa otteensa ja päästää irti. Vasta silloin jotakin uutta saa tilaa syntyä.

Moni on ihmetellyt taipumustani pureskella kaikki atomeiksi. Monelle olen yrittänyt sitä selittää, mutta lopulta todeten vain sen, että tämä on ollut minun tieni. Tie pimeydestä valoon.

Nyt on tullut aika etsiä jotakin uutta. Aiemmasta poiketen, rauhassa, hitaasti ja kiireettä. Sen tiedän, että kirjoittaminen jossain muodossa jatkuu, mutta se millätavoin, ja missä muodossa, jää nähtäväksi.

Sen myös tiedän kokolailla varmuudella. Kun kirjoittaminen jatkuu, se jatkuu nykyhetkessä, eikä menneisyydestä käsin ja vaikka äärettömän paljon olen saanut elämääni erilaisten traumojen sekä tunnelukkojen raapimisesta auki, noidenkin on jo viimein aika antaa olla.

Tähän hetkeen elämäni täyttää hiljaisuus, kiireettömyys sekä läsnäolon uudelleenopettelu. Ylläoleva kuva yhtenä esimerkkinä tästä. Kun muualla vastaanotetaan keskikesän juhlaa, me pienimmäisen kans käytiin rauhassa pyöräilemässä, ilman kiirettä minnekään.

Kaiken sähellyksen, säntäilyn, suorittamisen sekä kaahailun jälkeen tämä vaihe, juuri nyt, tuntuu äärettömän hyvältä. Tuossa yksi asia, jota myös opettelen. Sitä ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa vääntämistä, saati taistelua. Kun tuntuu hyvälle pysyä paikoillaan, pysyn paikoillani ja kun tuntuu hyvältä lähteä liikkeelle, lähden. Lähtökohtaisesti opetellen sitä, että myös minun elämä, tällaisenaan, voi olla hyvä.

Näihin JVG:n kappaleen sanoihin on hyvä lopettaa. Kiitokset yhteisestä matkasta.

”Ja matka jatkuu Joensuusta länteen, Kuopiosta pohjoiseen. Ei enää duunii, painan puita uuniin, syvemmälle skutsiin meen. Loputonta baanaa, loppua en tuu saamaan. Kaukana poika on himasta, ne sanoo et koita jo hidastaa..”

Entä jos? Oikeasti elämässäni kaikki asiat ovat juuri tässä hetkessä juuri sillä tavoin, kuin niiden kuuluukin olla.

Entä jos? Kaikki ne asiat, joiden koen olevan jollain tavoin niille kuulumattomilla paikoilla, olisivatkin juuri siten kuin pitääkin olla.

Entä jos? Ne ihmiset, jotka tähän hetkeen ovat elämässäni jollain tavalla vaikuttamassa, ovat elämässäni juuri siksi että oppisin taas jotakin itselleni tärkeätä.

Entä jos? Entä jos?

Minulle yksi suurimmista haasteista tällä elämänmittaisella matkallani, on oppia luopumaan niistä jo varhaisessa lapsuudessa, päähäni pinttyneistä ajatusmalleista. Siis juurikin niistä, joiden kautta tämän hetken elämä on lopulta paljon haasteellisempaa, kuin mitä se lopulta todellisuudessa edes on.

Kun jokin asia, tapahtuma tai esimerkiksi ihmissuhde tuo elämääni jotain haastetta, hetken tuota tarkasteltuani, suurin osa tuosta haasteesta kulminoituu oman mieleni tuottamiin ajatusrakennelmiin ja näistä juontui on tuntemuksiin. Mutta hetkittäin, kyetessäni laskemaan hartiat alas ja hyväksymään asian, tapahtuman tai ihmissuhteen olevan juuri tällähetkellä juuri tällätavoin, oma oloni helpottuu kummasti.

Entä jos minun elämässäni yksi tärkein oppi olisikin se, etten taistelisi asioita vastaan, vaan pyrkisin vain keskittymään itse elämään. Se kun lopulta kuitenkin jokainen päivä tarjoaa loputtoman määrän mitä erilaisimpia hyviä asioita, joista ammentaa voimaa.

Nyt miettien tuo mieleni tai pahemminkin oma järkeilyni on toiminut minulle kaikkien muiden riippuvuuksien ohella eräänlaisena selviytymiskeinona erilaisten myllerrysten keskellä. Kun kuvittelee hallitsevansa elämää, se ei läheskään niin paljoa pelota, kuin mitä sen hallitsemattomuus pelottaisi.

Mutta, entä jos? Kyse olisikin siitä, että kaiken tuon myllerryksen olisi tarkoitus ohjata minut lempeästi luopumaan tuosta hallinnasta tai sen kuvitelmasta. Pelottavaa? Todellakin.

Mikä elämässä lopulta sitten oikein pelottaa? Sen arvaamattomuus. Se, että se voi ihan minä hetkenä tahansa tarjoilla jotakin sellaista, mihin en ollenkaan ole varautunut.

Tuossa juuri kuvastuu konkreettisesti se, kuinka pelko huomaamattaan ohjaa ajatuksiani ja sen myötä myös toimintaani. Kun kuvittelen voivani jollain omalla toiminnallani ehkäistä tai ennakoida tulevaa. Mitä enemmän ennakoin, sitä enemmän lopulta tuo pelko ohjaa kaikkea elämässäni.

Jossain kohtaa kuvittelin löytäneeni uskon ja luottamuksen joka kantaa. Toisaalta totta, mutta toisaalta suuri osa tuosta oli yhä tuon pelon tuomaa hallinnan harhaa. Uskoa siihen, että elämällä tietyllä tavoin, vältyn kohtaamasta elämän raadollisuutta. Mutta eihän se niin toimi. Kuka meistä lopulta voi välttyä siltä, että elämä tavalla tahi toisella ravistelee ihmisen irti omasta mahtipontisuudestaan. Jos ei aiemmin, niin viimeistään siinä viimeisessä henkäyksessä, jossa ihminen lopulta tajuaa oman voimattomuutensa asioissa.

Entä jos? Tätä kaikkea ei olisikaan tarkoitus yrittää ymmärtää. Hallita. Kontrolloida. Pakottaa johonkin tiettyyn muottiin.

Entä jos elämä juuri tässä, juuri tällaisenaan on juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla.

Entä jos minä itse olen juuri nyt, juuri sellainen kuin minun kuuluukin olla. Entä jos minunkaan ei ole tarkoitus yrittää pakottaa itseäni mihinkään tiettyyn muottiin, tietynlaiseksi. Entä jos, kaikkine raadollisuuksineni, haavoineni ja arpineni olen juuri sitä mitä minun kuuluukin olla. Juuri niin ehyt tai rikkinäinen kuin minun on tässähetkessä tarkoituskin olla. Juuri niin pelokas tai luottava, juuri niin hapuillen tarrautuva tai levollisesti luottava kuin juuri nyt kykenen kussakin hetkessä olemaan. Juuri niin onnistuneen epäonnistunut tai heikkouksineen vahva.

Entä jos...

Hyväksyminen. Sanana ei kovinkaan kummoinen, mutta asiana sitäkin merkityksellisempi. Nimittäin kun ihminen kykenee hyväksymään jonkin asian, olosuhteen tai vaikkapa vallalla olevan tunnetilan, elämä helpottuu samantien. Mutta. Miksi sitten meidän ihmisten, ainakin minun tulee säännöllisin väliajoin kipuilla mitä erilaisimpien asioiden kanssa? Uskoisin tässä olevan kysymys, ei enempää, eikä vähempää kuin siitä että kasvu yleensä tekee kipeätä.

Muistan lapsuudestani ajan, jolloin koin säännöllisesti kovia kipuja jaloissani. Kasvukipuja. Muistan kuinka laitoin niihin kipuvoidetta, villasukat ja nostin jalat aina seinälle, jotta pystyin nukkumaan. Ehkä tuo kuvastaa hyvin sitä kuinka kipu myös henkisellä puolella kasvattaa minua ihmisenä. Kasvoinhan tuolloin lapsuudessanikin ihmisenä, joskin fyysistä pituutta.

Juuri tähän hetkeen olen kamppaillut oman riittämättömyyden tunteeni kanssa. Siihen liittyy tämän hetkisessä elämässäni pari asiaa. Toinen niistä on tämä nykyinen työni ja siihen liittyvä jatkuva, säännöllinen reissaaminen. Kipuilen sen asian kanssa, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Toisaalta sisimmässäni tiedän, että elämä on ohjannut näytelmääni siten, että olen tässä hetkessä juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Kohdaten juuri niitä ihmisiä, joita minun tässä hetkessä kuuluukin kohdata. Mutta. Niin. Koti ja perheeni. Kipuilen hetkittäin sen kanssa, kun toinen puoli minusta haluaisi olla kotona vaimon ja lasten luona. Järjellä ajatellen ymmärrän kyllä että tämän hetken elämässä se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Järjellä ajatellen kykenen tuon hyväksymään. Mutta ne tunteet. Tunnetasolla tuon asian hyväksyminen onkin sitten jo heti kokolailla haasteellisempaa. Eikä pelkästään tuon asian hyväksyminen, vaan lisäksi se, että tuon tuodessa tunteisiini riittämättömyyttä, siinä samalla aktivoituu ne osat tunnemuistista, joihin en vielä tähän hetkeen tuon riittämättömyyden tunteeni osalta ole syystä tahi toisesta kurkistanut. Siitä syystä tuo sinällään varsin helposti jäsennettävä ja läpikäytävä tunne muuttuukin kokolailla haasteelliseksi. Lähinnä siitä syystä että pitäisi kyetä kaivamaan itsestään esiin nuo alkuperäiset tapahtumat, joista nämä suht voimakkaat tunteet kumpuavat. Noh, samalla lohduttaudun sillä ajatuksella, että ne nousevat kuin itsestään, kun sen aika on.

Tässä päästääkin kuin kepeästi kävellen aasinsiltaa seuraavaan hyväksymistä vaikeuttavaan asiaan minuudessani, nimittäin kärsimättömyyteen. Kun asioiden tulisi tapahtua nyt. Heti. Eikä viidestoista päivä. Onneksi elämä on tässäkin kohtaa opettanut minua varsin kovalla kädellä siinä, että nopeasti tapahtuvat asiat tuppaavat olemaan asioita joiden äärelle syystä tahi toisesta joudun ennepitkää palaamaan. Jos ei muuta, niin katumaan ratkaisuitani. Olen varsin impulsiivinen ihminen. Siis ihminen joka tekee ratkaisuja hetken mielijohteesta. Vasta lukemattomien nöyryyttävien kokemusten saattelemana olen oppimassa itsehillintää asioissa. Pyrin aina pysähtymään asioiden äärelle, tarkastellen niitä eri näkökulmista, ennenkuin teen hätiköityjä ratkaisuja. Tämä jos joku on helpottanut elämääni huomattavasti. Aikaisemmin kun toimin kokoajan hätiköiden, lopputuloksena oli vain täydellinen kaaos. Nyt kun olen oppimassa jo luottamaan elämään siinä, että asiat tapahtuvat ajallaan, on tuo jatkuva säntäily ja säheltäminen jäänyt jo huomattavan paljon vähemmälle.

Toisaalta tähän hetkeen kärsimättömyys kumpuaa tietyistä olosuhteista elämässäni. Vaikka taas järjellä miettien tiedän asioiden olevan juuri niille kuuluvilla paikoillaan, toisaalta tunteeni on taas aivan eri aalloilla. Kun tuntuu siltä että tuo asia tulisi olla noin ja tuo asia näin. Lopputuloksena on vain varsin yksiselitteinen kaaos sisälläni.

Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla. Siinä lause jonka saattelemana päädyin pysähtymään itseni äärelle tälle aamua. Todeten että nyt on aika hieman jarruttaa. Kävin kävelemässä luonnossa, katsellen sen kauneutta. Silti aistimatta sitä. Todeten että taas kerran olen ajautunut väärille urille, kiirehtiessäni asioissa, joiden järjestyminen ottaa aikansa. Juurikin tuo aika, minkä tietyt asiat ottaa, on tarpeen kärsivällisyyteni kasvatuksessa. Mikäli juuri nyt saisin kaikki haluamani asiat sellaiseksi kuin ne itse haluaisin, seuraisi siitä vain se, että taas kohta olisin haluamassa jotakin muuta. Mutta koska tietyt asiat ottavat enemmän aikaa, siinä samalla odotellessani niiden järjestymistä, pystyn tarkastelemaan itseäni siten, etten enää uudestaan ole säntäämässä kohti samankaltaisia ongelmia. Hitaasti tapahtuvat muutokset kun elämässä tuppaavat olemaan pysyvämpiä ja toisaalta juurikin sen myötä myös itse muutun pysyvämmin.

Hiljaa hyvä tulee. Niin myös hyväksymisessä. Se nimittäin ei ole suorite, jonka voin vain järjelläni päättää tekeväni. Sensijaan se, kuten muutkin tunnepuolen asiat, vaatii aikansa, samalla kun ihmisenä kasvun prosessi etenee.

Kuitenkin, katsoessani taaksepäin, näen siellä ihmisen joka joskus olin, mutta jollainen en enää koskaan toivo olevani. Juuri siksi tänäänkin, ymmärrän että nämä kipuilut joita sisälläni käyn, on minulle rakkaudella räätälöity. Aivan kuten kaikki muukin elämässä.

Tuo ylläoleva kuvateksti tuli ajatuksenkaltaisena mieleeni muutamia päiviä takaperin, istuessani illalla työpäivän jälkeen totuttuun tapaani hotellin terassilla, katsellen Peurunkajärven tyyntä vedenpintaa.

Tavoilleni uskollisena laitoin kyseisen lauseen testiin, haastaen ihmisiä miettimään kyseisen lauseen sisältöä.

Jännä havainto sinänsä oli se, kuinka lähes poikkeuksetta ihmiset kokivat lauseen sisällön äärimmäisen negatiivisena. Esimerkiksi töissä ihmiset joiden kanssa päihdeongelman äärellä työskentelen, vertasivat lauseen sisältöä samaan, kuin lause kuuluisi: "Millään ei ole mitään väliä."

Äkkiä miettien, näin saattaisikin olla. Onhan tarkoituksettomuus sanana äärimmäisen negatiivinen lataukseltaan.

Niin hassulta kuin se ensivaikutelmana saattaa kuulostaa, minä itse koin hyvin vahvan positiivisen latauksen kyseisen ajatuksen iskeytyessä tajuntaani. Toisaalta ymmärrän ihmisiä jotka kokevat lauseen toivottomana, mutta itselleni positiivisuus lauseessa verhoutuu seuraavanlaiseen kokonaisuuteen.

Olen lähes koko ikäni miettinyt elämää ja sen tarkoitusta. Hetkittäin liki pakonomaisesti pyrkien ymmärtämään sen. Varsinkin raitistuttuani, alkaessani kaivautua syvälle sisimpääni, oma järki on monta kertaa pyrkinyt jäsentämään myös sellaista mikä sinällään ei ole ihmisen järjellä pääteltävissä.

Varsinkin nyt miettien kaksi suurinta asiaa raitistumisprosessini alkuvaiheessa toivat likipitäen tuskanhien otsalleni kun pyrin niitä järjelläni pohtimaan. Ensimmäisenä isäni kuolema. Sen merkitys. Nyt miettien asia josta pitkälti sain haluni alkaa opetella elämään raittiina. Toisaalta tuo menetys, niin äkillinen ja lohduton kun oli, liikautti minut etsimään elämääni jonkinlaista syvempää lohtua. Omanlaistani hengellisyyttä.

Oikeastaan isäni menetys ja sitä seurannut hetkellinen toivottomuus, oli liikkeellepaneva voima alkaa etsiä jotakin ihmismielen ulkopuolella olevaa voimaa elämääni. Tämä johtuu lähinnä siitä että likipitäen hulluuteen asti yritin järkeistää isäni kuolemaa, siinä koskaan onnistumatta. Kuin luonnollisena jatkumona tuolle, aloin järkeistää omaa pelonsekaista Jumala-käsitystäni. Nyt miettien hyvällä tavoin tullen "hulluksi". Sen verran että olin halukas luopumaan jatkuvasta järkeistämisestä asioissa joilla ei järjen kanssa ole yhtikäs mitään tekemistä.

Kohta 10v myöhemmin, ymmärrän et tämä kulunut vuosikymmen kaikkine haasteineen on ollut se aika, minkä minulta vei luopua lopusta järkeistämisestä asioissa. Tästä kaikesta johtuen tuo Kaiken tarkoitus-lause sisältää itselleni suunnattoman määrän lohtua ja sen myötä helpostusta. Minun ei tarvitse yrittää ymmärtää elämää. Riittää kun elän sitä. Toisaalta minun ei myöskään tarvitse enää jatkuvasti yrittää ymmärtää itseäni, omia ajatuksiani, päätelmiäni saati analysointejani. Riittää kun hyväksyn ne osaksi ominta itseäni.

Lopuksi siis yksinkertaistaistettuna tuon lauseen merkitys itselleni, omaan elämääni. Kaiken tarkoitus kätkeytyy siihen tosiasiaan, että kaikella on tarkoituksensa, varsinkin niillä asioilla joihin oma vajavainen käsityskykyni loppuu. Yleensä tuossa kohden ajattelen ensimmäisenä niin, ettei millään ole mitään merkitystä. Siis juuri niissä asioissa, joilla todellakin on tarkoituksensa.

Päätin palata tähän aiheeseen, sillä juuri nyt tämä tunne on oleillut luonani viime päivät. Jännä sinällään on ollut huomata sellainen asia, että vaikkakin olen omassa elämässäni tehnyt perusteellista inventaariota liki 10v ajanjakson, niin yhä vieläkin, sisältäni kumpuaa tunne joka esiin noustessaan tuntuu kuin rintani päälle pudotettaisiin tuhannen tonnin painoinen kivenmurikka.

Syy näihin tuntemuksiin avautui tälle iltaa. Olen nyt poikkeuksellisesti viipyillyt Peurungassa, tavallisen neljän päivän sijasta jo kohta seitsemän päivää ja siitä johtuen myös yksinään vietettyä aikaa on päässyt kertymään tavallista enemmän.

Jotta tämä kirjoitus ei menisi liiaksi synkistelyksi, niin tähän viikkoon mahtuu myös lukuisia äärimmäisen positiivisia asioita. Olen saanut taas tälle viikolle kohdata ihmisiä, jotka harhautuessaan elämänpolulleni, ovat lähes tietämättään tarjonneet minulle signaaleja syvimpiin tuntoihini.

Olen liikuskellut luonnossa, pohtien kiitollisena elämääni. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka yhä tunteeni saattavat vyörytä voimalla ylitseni, kykenen ne kohtaamaan ilman että minun tarvitsee niitä lähteä tavalla tai toisellakaan karkuun.

Mutta tämä hylätyksi tulemisen kokemus. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, suurin osa näistä tunteista linkittyy lapsuuteeni, joskin osa on kokemuksia laajemmalti elämästäni ja tänään ymmärrän myös sen, että näiden tunteiden voima ei välttämättä olekaan niissä tapahtumissa joista nämä alkunsa saivat, vaan siinä, että olen tunteiltani kokolailla herkkä.

Ihminen jonka sisälle kasvaa tunne, ettei hän kelpaa sellaisena kuin on, alkaa kuin automaationa rakentaa itselleen mitä erilaisimpia suojarakenteita, kyetäkseen ylipäänsä elämään. Kun näistä rakenteista sitten ajan saatossa tuleekin taakka, pitää niitä alkaa sitten yksi kerrallaan purkamaan. Työmäärä on kohdallani melkoinen, mutta silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että saan tätä matkaani tehdä. Vaikkakin rehellisyyden nimissä on todettava myös se, että joskus haikeana mietin sitä millaista elämäni olisi, ilman tuota jatkuvaa prosessointia. No, ehkä senkin aika koittaa vielä. Uskon nimittäin olevani jo aika lähellä aikaa, jolloin ilman sen erityisempiä ponnisteluita kykenen vain olemaan läsnä elämälle. Nyt vielä kun tuo läsnäolo vaatii erityistä huomiota, eikä suinkaan tapahdu aivan automaationa.
Viime päivät ovat olleet todella antoisia. Kipua ja tuskaa, mutta antoisaa sellaista. Kun ihminen lähestyy omaa syvintä sisintään, eli sitä puhdasta ja haavoittumatonta sisäistä lastaan, uskon että aletaan olla lähellä sitä mikä ihmisenä elämisessä itselleni on tärkeintä. Mutta, samalla äärimmäisen pelottavaa. Tuo osa minuuttani on nimittäin juuri se, jonka koskemattomuutta henkeni uhalla olen pyrkinyt varjelemaan. Joku on joskus sanonut, että päästäkseen kosketuksiin oman sisäisen lapsensa kanssa, ihmisen tulee löytää elämässään rakkautta ja turvaa. Juuri tuota olen viimeisten päivien aikana kokenut ja hassuinta tuossa on se, ettei tuo ole linkttyneenä kehenkään tiettyyn ihmiseen, vaikka tietyt ihmiset ovatkin juuri näitä asioita minulle tarjonneet. Silti huomaan että tunteet, jotka tuossa pienessä ihmisessäni on kätkettynä, ovat niin voimakkaita, etten aivan heti usko niihin pääseväni todella sisälle. Toisaalta, aikaa on. Minulla ei juuri nyt ole mihinkään kiire. Koen nimittäin juuri nyt niin, että minun tulee pakonomaisen jäsentämisen sijasta, jättää hetkeksi aikaa kaikki jäsentämisen yrittäminen ja keskittyä olemaan. Uskon nimittäin niin, että vain oikeasti olemalla läsnä itselleni, saatan vihdoinkin saada kauan kaipaamani yhteyden omaan sisimpääni.

Jollekulle nämä asiat saattavat olla sellaisia, jotka aiheuttavat ihmisessä lähinnä turhautuneen tuhahduksen siitä, millaisten asioiden äärellä ihminen voikaan viipyillä, mutta itselleni tämä on varmasti se yksi tärkein kohtaaminen koko elämäni aikana. Kun tämän yhteyden saan avattua, uskon saavuttavani jotakin sellaista, jota en koskaan enää uskonut saavuttavani, kun loputtomalta tuntuneen pakomatkani aikoinaan jo lapsuudessani aloitin.
Yksi esimerkki tästä on nimittäin se, että sitämukaan kun olen lähestynyt sisintäni, olen alkanut jatkuvan ruoskimisen sijasta sallimaan itselleni mitä erilaisimpia, hyviä asioita ja tämän uskon johtavan ajanmyötä siihen, että esimerkiksi lapseni kasvavat ajatukseen että itsensä arvostaminen on palkitsevampaa, kuin jatkuva itsensä rankaisu. Asia jonka vuoksi osaltaan tänäänkin tätä matkaani teen. En nimittäin mitään muuta elämältä niin paljoa toivo, kuin sen, että voisin omille lapsilleni antaa eteenpäin perintönä jotakin ihan muuta, kuin mitä itse aikoinaan olen omalta isältäni tahtomattaan saanut. Tästä johtuen koen matkallani olevan merkitystä, vaikka jostakusta toisesta se saattaakin monessa kohden tuntua sulalta hulluudelta.

Näillä miettein, kohti tulevan viikon haasteita ja mahdollisuuksia. Pidetään toisistamme huolta.