Toinen mahdollisuus

”Asenne ratkaisee.” Eikä siinä, näinhän se todellakin on.

Elämisen tuoman tuskan keskellä tuota asennetta on vain hetkittäin lähestulkoon mahdotonta muuttaa. Lohdullista lopulta kaikessa kuitenkin se, että pahinkin tuska hellittää aikanaan. Jos ei muutoin, niin muuttamalla muotoaan.

Omassa elämässäni tuska on tasaisin väliajoin läsnäollut matkakumppani, jota taas kerran kokiessani huomaan, kuinka kerta toisensa jälkeen se pakottaa minut irroittamaan otteeni jostakin asiasta tai ihmisestä. Poikkeuksetta aina ohjaten minua kohti sitä missä minun kulloinkin kuuluu tällä elämänmittaisella matkallani kuljeskella ja kenen kanssa.

Huomaan taas kerran itsessäni sen, että tietty sisimpääni varastoitunut pelko aiheuttaa tahtomattani sen, että takerrun mitä erilaisimpiin asioihin. Rutiineiksikin noita joku kutsunee. Siltä, poikkeuksetta huomaan elämän puskevan minut vaikka väkisin irti noista, kohtaamaan tuota sisälläni asuvaa pelkoa.

Jokainen meistä varmasti jollain tasolla nauttii siitä, että elämässä on tietyt rutiinit. Eikä siinä, tuovatjab ne tiettyä tasapainoa ja turvaa arkeen. Haaste tullenee vasta silloin, kun itse elämä alkaa muotoutua noiden rutiinien kautta. Silloin elämä ei enää virtaa vapaana, ja yleisimmin tuolloin ihminen tavalla tai toisella kokee jonkin asteista puristusta sisällään.

Minulla itsellä yksi yleisin, itselle haitallinen toimintamalli ilmenee juurikin tuon tietyn puristuksen ilmaantuessa. Pyrin kuin vaistomaisesti heti eroon siitä, lisäämällä jonkin ns. rutiinin tehoa arjessa. Hyvin pian vain huomaten sen, että tuo tietty puristus vain lisääntyy. Mitä suuremmaksi paine käy, sitä tiiviimmin takerrun johonkin. Kunnes lopulta ”painekattila” viheltää ja tuossa hetkessä viimeistään havahdun omaan hulluuteeni asioissa. Hyvä että havahdun. Muutoin nimittäin kohdallani olisi pian vaara sortua vanhoihin, kokolailla itsetuhoisiin toimintamalleihin.

No mitä elämä tässä kaikessa paineistuksessa minulle nyt ajatellen sitten lopulta yrittää osoittaa? Sen ettei se välitä pienintäkään siitä, kuinka suunnattoman hienoja suunnitelmia minä pienessä päässäni kehitteien. Sensijaan elämä yrittää ohjata minua kohti omaa parastani. Huvittavaa sinällään kaikessa se, että poikkeuksetta tuo minulle paras on juurikin päinvastaista mitä itse itselleni parhaana sattuisin pitämään.

Ehkä tässä kaikessa piileekin tuon otsikon sisältämä salaisuus hyvään elämään. Juuri silloin kun kiroan jonkin asian menevän ihan päin persettä, voisin pikkuhiljaa opetella hyväksymään sen, että juuri tuolloin, tuollatavoin asioiden edetessä, se minulle parhain lopputulema kolkuttelee jo oven takana. Tähän saakka vain itse olen seissyt tuossa ovella tukkeena, kuvitellen kokolailla mestarillisesti muka tietäväni sen, millätavoin minkäkin asian tulisi milloinkin mennä. Mutta enhän minä todellakaan tiedä. Sillä juuri silloin kun koen kaiken murenevan, todellisuudessa ei murene lopulta kuin ne omat mieleni rakentamat kuvitelmat. Lopulta noiden murtuessa, se aidosti minulle paras, pääsee lopulta rakentumaan.

Eli todellisuudessa kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä. Sillä paradoksaalisesti juuri silloin kun kuvittelen omassa mielessäni kaiken olevan hyvin, suurella todennäköisyydellä asiat on oikeasti omaa parasta ajatellen ihan päin persettä.

”Todellinen vahvuus on heikkoutta.” Siinä lause jonka olen kuvitellut sisäistäneeni jo aikapäiviä sitten. Merkitsisihän tuo kohdallani sitä, että olisin oppinut jo lukemattomien polvilleen tippumisten kautta sen, ettei ihmisen ole tarkoitus taistella elämässä yksin, olipa taistelun alkuperä mikä tahansa.

Silti huomaan yhä edelleen itsessäni sen saman toimintamallin, jonka avulla jo pienenä natiaisena opin luovimaan vaikeuksissa. Mitä suuremmat haasteet, sitä enemmän sulkeudun kuoreeni. Kuin kuvitellen yhä edelleen siten, että kaikki elämisen ongelmani olisi itse aiheutettuja ja sen myötä myös niiden ratkaisu olisi itseni vastuulla.

Kaikessa oppii, sanotaan. Niin tässäkin. Olen nimittäin alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omalla kohdallani tämän tasaisin väliajoin toistuvan, totaalisen uupumuksen tuottavan taistelun alkulähteen. Pelko luottaa mihinkään, saati kehenkään.

Tunne joka saa ajatusmaailmani pyörähtämään siinämäärin päälaelleen, että sensijaan että toisiin ihmisiin tukeutuminen olisi mahdollisuus vapauteen tästä sisäisestä, piinaavasta taistelusta, pelko saa ajattelemaan tuon kaiken olevan uhka omalle itselleni. Mutta toisaalta niinhän se on. Sillä niinkauan kuin ohjaudun pelosta käsin, pyrin hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea, kuvitellen jollain ihmeen tasolla olevani vastuussa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Samainen pelko ruokkii myös sitä harhaa, ettei kukaan toinen ihminen voisi minua kuitenkaan auttaa. Tottahan se on, että minulla on vastuuni ja oma osuuteni asioissa, mutta juurikin välttelyn sijaan, kohtaamalla tuon jäytävän pelkoni, vapaudun valheellisesta vahvuudestani, samalla vapauttaen itseni myös vääränlaisesta vastuusta asioissa ja taas kerran saan todeta sen, kuinka suunnaton vaikutus omaan olemiseeni ja elämiseeni tunteiden kohtaamisella lopulta onkaan. Jos epätoivon vimmalla yritän taistella ja tukahduttaa tunteeni, voin olla varma siitä, että tuska lopulta kasvaa sietämättömiin mittasuhteisiin, pakottaen minut lopulta laskemaan suojaukseni ja päästämään toisen ihmisen lähelle. Se vaan jos joku on pelottavaa. Voihan tuo ihminen pian käyttää heikkouttani taas kerran hyväksi.

Mikä sitten lopulta olisi se paras ratkaisu asioissa? Rohkeus kohdata tuo mielikuvituksen luoma pelon tunne. ”Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa.” Kun rohkenen pyytään apua, sitä poikkeuksetta aina saan, vieläpä siinä rakkaudella räätälöitynä pakettina, ettei läheskään aina tuo apu ilmene siinä muodossa, saati aikataulussa minkä itse ajattelen itselleni olevan parasta. Onneksi ei, sillä mikäli asiat menisivät niinkuin minä haluan, ne lopulta menisivät kuitenkin ihan päin helvettiä. Sen jos jotakin olen seikkailussani saanut oppia. Samoin kuin myös sen, että polvilleni tippuessa, tuska on tuonut minut tilanteeseen, jossa ainoa ulospääsytie pakenemisen sijaan, on luopua taistelusta ja antautua taas kerran elämän kannateltavaksi. Ja kantaahan se. Sikäli kun en omaa erinomaisuuttani yritä itsepäisesti itse kantaa itseäni.

”Hellitä hyvä hullu hellitä. Se helpottaa kummasti.”

Luin pari päivää sitten oheisen kirjoituksen alkoholismista.

Kuten yleensä, kun riippuvuuksista puhuttaessa, niin tämänkin kirjoituksen kohdalla, minussa heräsi tarve kirjoittaa oma näkemykseni asiasta.

Kirjoitus itsessään oli sinällään kokolailla asiallinen. Oikeastaan ainoa asia, mistä olen eri mieltä, on se, kun kirjoituksessa mielestäni annetaan tarkoituksella vääränlainen kuva alkoholismisairaudesta. Alkoholismi kun sairautena aiheuttaa ihmisessä pakonomaisen tarpeen päihteen käyttöön. Käytännössä tarkoittaen sitä että juodessaan ihminen menettää kyvyn kontrolloida juomistaan tai sen lopettamista. Puhumattakaan siitä, että kyseistä sairautta sairastava voisi itse hallita sitä minkäverran ainetta kiduksiinsa kaataa. Sen vuoksi minusta on kovin surullista, että jutussa esiintyvät alan ammattilaiset kilpaa kertovat siitä kuinka onnistunut alkoholisti voisi olla ihminen joka saa vähennettyä juomistaan. Eikä siinä, jos tämä onnistuisi, minunkin leipätyöni helpottuisi kummasti. Tarkoittaisihan se käytännössä työssäni sitä, että sensijaan että pureudun ihmisten kanssa rakentamaan luottamuksellista suhdetta, päästäkseni purkamaan sairauden takana piilossa olevia tunnelukkoja, voisin vahvan It-osaamiseni kautta laatia yhden Excell-taulukon, jota sitten yhdessä asiakkaan kanssa täyttäisimme. Esimerkiksi Penan kohdalla voisimme yhdessä ruksata kaavioon että maanantain kahden kossupullon sijaan, Pena joisi vain kaksi keskiolutta. Olisihan se Penan kohdalla ajatellen huomattavasti kivuttomampaa seuraavaa työpäivää ajatellen, jos kahden kossupullon sijaan, maksa parka joutuisi polttamaan yön aikana vain kahden keskiolutpullon verran alkoholia. Eikä siinä, asiantuntijoillamme olisi tähänkin tarjolla toimiva lääke. Naltreksoni. Kun Pena kiskoo kaksin käsin viinaa, pilaten itsensä ja kaikkien lähellä elävien elämän, lääkärimme tarjoaa hänelle lääkkeen, joka yhden kossukolan jälkeen aiheuttaa Penassa olon, ettei hän enempää tarvitse. Taas kerran totean et kaunis ajatus. Ongelma vain Penan ja meidän muiden alkoholismia sairastavien kohdalla on aivoissamme tapahtuva täysin järjenvastainen, mutta sitäkin pakottavampi tarve saada tuota ainetta yhä vain enemmän. Eli Penan kohdalla tämä kyseinen lääke toimii niin kauan kuin Pena sitä kiltisti suostuu tunti pari ennen kossun kaatamista ottamaan. Ongelma tässä tulee Penan korvien välissä. Siellä kun meillä alkoholisteille tapahtuu tuossa lääkkeen oton aikaan jotakin mystistä. Pena nimittäin ajattelee juuri ennen lääkkeen ottamista: "No ei se nyt haittaa, jos minä tänään en tuota lääkettä ota. Voinhan mä nyt yhden kossukolan sijaan juoda vain pari. Pystyn kyllä lopettamaan siihen. Onnistuihan se silloin kahdeksan vuotta sittenkin, kun vaimo uhkasi lähteä ja olin kokonaisen viikon juomatta."

Älkääkä käsittäkö väärin. Itse mieluusti täyttäisin ihmisten kanssa noita taulukoita. Saisihan siinä samalla käyttää 6v koulunpenkiltä sisäistettyä tietotekniikka osaamista. Siis sitä joka tänäpäivänä työssäni on jäänyt kokolailla vähäiseksi.

Mutta joo, itse asiaan. Itse kun olen yhtään sen enempiä kärjistämättä elänyt koko 43-vuotisen elämäni enempi vähempi erilaisten riippuvuuksien ympäröimänä, voinen jonkinmoisella kokemuksella kirjoittaa asiasta seuraavaa.

Olipa ihmisellä mikä riippuvuus tahansa, sen taustalla vaikuttaa poikkeuksetta jokin tuolle ihmiselle suunnatonta tuskaa aiheuttava asia, johon sitten vuosien tai vuosikymmenten aikana on kasautunut loputon määrä erilaisia tunnelukkoja. Uskokaa pois kun sanon, että niin kauan kun keskitytään hoitamaan sairauden syiden sijaan niiden oireita, kyseisestä sairaudesta kärsivä ihminen voi huonosti. Kun sitten ihminen voi sisällään huonosti, hän elää kuin automaattiohjauksella etsien elämässään jotakin, joka hetkeksi helpottaisi tuota sisällä jäytävää tunnetta. Voi pojat että näitä mahdollisuuksia sitten nykyaikana löytyykin. Itse raitistuttuani kahlasin läpi liki parikymmentä erilaista asiaa tai tekemistä, joista jokaisesta lopulta tuli hyvin samankaltainen riippuvuus, mitä päihteet aikanaan minulle oli. Mistä tiedän, no siitä, että aivan samoin kuin päihteet, niin myös nämä muut asiat aiheuttivat juuri samalla tavoin sekä itselleni että läheisille ihan saman pahan olon, kuin minkä keskellä päihdehelvetissä elimme.

Sen vuoksi toivoisinkin, että riippuvuuksista puhuttaessa keskityttäisiin enemmän ihmisen sisäiseen maailmaan, kuin siihen että saataisiin ihmisen elämä ulkoisesti näyttämään hyvältä. Nimittäin jos vielä kerran sallitte minun käyttävän tätä Penaa esimerkkinä, niin Pena kun on kiero kuin korkkiruuvi, kiitos päihderiippuvuuden, hän voi onnistuneesti käydä läpi vaikka ja minkä vähennysohjelman tai jopa päihdehoidon. Rakentaen elämästään mitä hienoimman kulissin ja silti elää ja ohjautua yhä sen sisällä jäytävän trauman kautta siten että sekä Pena itse, että myös kaikki hänen lähellä elävät ihmettelevät kuorossa sitä, kuinka tuo alkoholin poisjättäminen ei tuonutkaan onnea ja autuutta elämäämme. Mutta ei tietenkään tuonut. Sillä alkoholi itsessään, ei lopulta ollut alunperinkään se suurin ongelma. Ei vaikka kuinka siltä näyttäisikin. Se suurin ongelma on yhä olemassa Pena paran sisikunnassa ja tasan niin kauan kuin tuo asia ei tule kohdatuksi, sama kaaosmainen helvetti Penan ja läheisten elämässä jatkuu. Olkoonkin että esimerkiksi kuukauden hoidolla siitä saadaan se pahin särmä hiottua pois.

Sen vuoksi tähän loppuun peräänkuulutan taas kerran puhumisen merkitystä. Niin Pena, minä kuin sinäkin, kun ollaan saatu kasvaa huomaamattamme sellaisessa kulttuurissa, jossa puhuminen ylipäänsä, saati tunteistamme puhuminen on yhä tänäänkin sellainen tabu, ettei vielä tänäkään päivänä ymmärretä sitä, kuinka me ihmiset elämme ja toimimme hyvin pitkälti noiden kohtaamattomien tunteiden ohjaamina. Eikä siinä sinällään mitään ongelmaa olisikaan. Ainoa ongelma on se, kun samalla yritämme tavoitella onnea ja autuutta elämäämme. Surullinen tosiasia kun vain on se, ettemme tule löytämään tuota kieli vyön alla tavoittelemaamme tilaa, kuin korkeintaan hetkellisesti, ennenkuin suostumme pysähtymään kohtaamaan tuon sisimmässämme piilossa olevan mustan möykyn. Joillakin meistä tuo möykky on ollut matkassamme mukana jo kokolailla alusta asti ja sen vuoksi siitä luopuminen voi alkuun tuntua kurjalta. Onhan ymmärrettävää että mikäli ihminen elää vuosia ja vuosikymmeniä eräänlaisen kaaoksen keskellä, tuosta kaaoksesta tulee normaali olotila. Tuttua ja turvallista. Kauheaa ja kaaoksellista, mutta totta juuri minulle.

Kun ihmisellä on elämässään kaikki mitä tarvitsee, mutta siitä huolimatta jotakin puuttuu, voi kyse olla siitä että hänen sisimmässän on reikä josta kaikki hyvä lopulta soljuu ulos.

Minä esimerkiksi olen loputtoman monta kertaa elämässäni kokenut suunnatonta kiitollisuutta siitä mitä elämältä olen saanut, havahtuen kohta toteamaan sen saman tyhjyyden tunteen jäytävän sisintäni.

Tuo tunne on todella haastava kuvattava, mutta yritän silti. Samalla uskoen, että jokainen joka edes jollain tavalla on tuon tunteen kanssa elämässään ollut kosketuksissa saa siitä kiinni.

On kuin sisimmässä olisi suuri musta möykky. Musta aukko, joka nielee alleen kaikista kirkkaimmankin valon. Mikään määrä valoa ei riitä täyttämään tuota aukkoa kuin korkeintaan hetkellisesti.

Mietin tuossa aamulla metsässä liikkuessani sitä, kuinka minulla juuri tässä hetkessä on monen mittapuun mukaan elämässäni kaikki se mitä ihminen tarvitsisi ollakseen kiitollinen. Samalla huomaten katselevani kaunista auringon paistetta kokolailla surullisena. Kuunnellen linnunlaulua, ajatellen että se on kaunista, silti sen kauneutta kokematta.

Hetken aikaa tuolla metsässä liikkuessani mieleeni putkahti seuraavanlainen ajatus: "Ihminen joka kasvaa käsitykseen omasta arvottomuudestaan, saattaa uuvuttaa itsensä yrittäessään olla korvaamaton." Hetken tuota ajatusta ihmetellessäni kaikki kolahti kohdilleen kerta laakista. Arvottomuuden kokemus. Asia jota olen kuluneina vuosina yrittänyt omassa elämässäni kohdata ja jäsentää, silti sitä koskaan aidosti hyväksyen. Tuo tunne nimittäin on koko kauheudessaan niin musertava, että minulla on kestänyt vuosia päästä tuon tunteen lähelle. Joitain kertoja olen siinä jo kuvitellut onnistuvani, kunnes taas kerran olen löytänyt uuden tavan juosta tuota tyhjyyttä karkuun. Tyhjyyttä, jota tuona sisäisen maailmani mustana aukkona aiemmin kuvasin.

Tälle aamua ymmärsin taas hieman enemmän tuosta sinällään minulle kokolailla tutusta asiasta, mutta yhä edelleen asiasta, joka on kaikessa pimeydessään niin pikimusta, että sen kokonaisvaltainen käsittäminen on lähes mahdotonta. Ehkäpä juuri sen vuoksi saankin aina vain palasen sieltä, toisen täältä siitä kohdattua.

Juuri nyt olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se paiskasi minut aikanaan matkalle sisimpääni. Tämä matka on kaikessa raakuudessaan opettanut minulle äärettömän paljon. Tärkeitä tässä kaikessa tänään se, että ymmärrän nyt sen, että jokainen ikävä tunne sisimmässäni on osaltaan opastanut minua kohti tuota ääretöntä pimeyttä. Pimeyttä, jossa asuu sellainen tyhjyys, jota kenenkään toisen ihmisen sanat, saati teot eivät voi täyttää valolla. Sen vuoksi ehkä oivalsinkin aamuisella metsäretkellä itselleni kokolailla tärkeän asian kaikessa tässä. Ehkä juuri nyt minun on aika hyväksyä tuo arvottomuuden tunne osaksi itseäni. Hyväksyä, yrittämättä sitä millään muotoa itsestäni pois selittää. Ehkä sitten kun uskaltaudun tuon tunteen äärellä riittävän kauan aikaa viettämään, se kenties lopulta aikanaan paljastaa itsestään jotakin sellaista mikä lopulta räjäyttää tuon mustan aukon sisimmästäni auki. Siihen saakka olen valmis kiirehtimättä odottelemaan, mitä seuraavaksi tuosta tunteesta itselleni paljastuukaan. Sillä tänään oivallus sisälsi ymmärryksen siitä, etten toisaalta ole totaalisen arvoton, mutten myöskään täysin korvaamaton.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Ajattelin kirjoittaa kokemukseni kyseisestä sairaudesta ja siitä, kuinka paljon kyseinen vaiva aikoinaan vaikutti päihteiden ja lääkkeiden sekakäyttöön.

Nyt miettien, ensimmäiset oireet kyseisestä sairaudesta kohdallani olivat näkyvillä jo peruskoulun ala-asteella. Tuolloin satunnaisesti koin ihan käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, joihin liittyi erilaisia kuuloharhoja. Lähinnä esimerkiksi tunnilla ollessani, opettajan puhe alkoi kuulostaa siltä, kuin se nopeutuisi nopeutumistaan. Samalla tunsin kuinka minut valtasi suunnaton pakokauhu. Yleensä tuolloin pyysinkin lupaa päästä vessaan ja sinne päästyäni laskin vettä hanasta, jotenkin sen rauhoittavan itseäni.

Varsinainen paniikkikohtaus minulle puhkesi parinkympin iässä, herätessäni eräästä isohkosta leikkauksesta tunteeseen, etten saanut happea. Paniikin vain noustessa kuin automaattisesti. Tuolloin noita kohtauksia tuli muutamia vuoden periodilla, kunnes lopulta tuo olo alkoi aamulla herätessä, kytkeytyen pois vasta illalla nukahtaessani. Syöminen pelkästään oli haasteellista, kun ei missään vaiheessa ollut nälkä, kun kroppa oli kokoajan ylikierroksilla.

Tuohon aikaan vielä olin suunnattoman lääkevastainen ja uskaltauduin lääkäriin vasta kärsittyäni tuota jatkuvaa panikointia suurinpiirtein vuoden. Sain ensimmäisen mielialalääkkeen ja rauhoittavat, mutta lääkevastaisena söin n. 6kk noita mielialalääkkeitä ja tuona aikana vain yhden puolikkaan rauhoittavan, kaikista rankimman kohtauksen rauhoittamiseksi.

Kunnes vuonna 2000 elämältäni katosi pohja konkurssin ja avio-eron myötä. Velat meni ulosottoon ja aloitin säännöllisen lääkityksen, terästäen lääkkeitä viinalla. Lopputuloksena vain jatkuvasti paheneva oireilu. Mitä enemmän join, sitä enemmän tarvitsin rauhoittavia ja sitä vähemmän mitkään mielialalääkkeet vaikuttivat. Pahimmillaan kierre meni siihen, että söin kourakaupalla rauhoittavia ja useita erilaisia muita lääkkeitä, mutta päihteet vain pahensivat asiaintilaa. Lopulta olinkin säännöllisesti psykiatrisella hoidettavana, vain saadakseni lisää diagnooseja ja sen myötä myös lisää lääkkeitä.

Vasta kun olin 13. kerran yrittänyt itsemurhaa, perheemme elämään puututtiin konkreettisesti. Joko kuntoutus tai lasten huostaanotto. Lähin varsin vastahakoisesti kuntoutukseen, mutta kuten yleensä, vaikka muutosta vastustin, tuo muutos muutti kerralla oman ja sen myötä myös perheemme elämän.

Nyt miettien ainoa keino saada jotakin selkoa tilanteeseeni, oli se että kaikki lääkitykset mitä minulle oli vuosien varrella määrätty, oli purettava ja samalla minun oli sitouduttava päihteettömyyteen. Sitouduin lopulta, ymmärtäessäni kuntoutuksessa ollessani sen, että se oli viimeinen keino pelastaa oma henkeni ja myös perheemme tulevaisuus.

Alkuun tie ei ollut helppo, mutta koska minulla oli riittävä tuki, kulkeminen tällä uudella tiellä tuli kuitenkin mahdolliseksi.

Tuota kulkemista ei helpottanut se että saman vuoden aikana sekä oma isäni, että myös paras ystäväni tekivät omakätisesti ratkaisunsa omien päihdeongelmiensa suhteen. Toisaalta sain kuitenkin noista käännettyä itselleni lisää tahtoa pysyä omalla kohdallani siinä päätöksessä, että teen mitä tahansa selvitäkseni.

Pikkuhiljaa elämä alkoi rakentua. Mutta varsinkin kuntoutuksen jälkeen aloittamani opinnot olivat todellinen testi sille kuinka tosissani tämän asian kanssa olin. Olihan 6v yhtäjaksoisesti jatkunut opiskelu jatkuvaa itsensä voittamista, omien sosiaalisten pelkojen ja niistä nousseiden paniikkioireiden kanssa. Useita kertoja tuolla ajanjaksolla jouduin turvautumaan välttökäyttäytymiseen, kun tilanteet vain olivat liian pelottavia kohdata. Silti aina, huolimatta armottomasta itseni ruoskinnasta, jota noista tilanteista poisjääminen syyllisyyden muodossa nosti, pyrin luottamaan siihen, että vielä joku päivä nämä oireet ovat kohdallani historiaa.

Tänään ne ovat. En ole enää useaan vuoteen panikoinut, vaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin onnistunut rakentamaan itseäni siten että kykenen hyväksymään itseni tällaisenaan. Silti yhä tänäänkin tiedostaen sen että matka jatkuu, niinkauan kuin elän.

Tuolta kuntoutuksesta lähtien olen purkanut sisintäni. Puhumalla, kirjoittamalla ja jäsentäen ajatuksiani toisten ihmisten kautta. Niin terapiassa, kuin vertaistuen piirissäkin.

Monta kertaa olen joutunut pettymään, joutuessani pakittamaan mitä erilaisimmista tilanteista, oloni käytyä liian tukalaksi, mutta muutama tärkeä asia, jotka olen pitänyt kirkkaana mielessä, on varmistanut sen, että eteenpäin on menty vaikka pakitettu jostain tilanteesta oltaisikin. Päihteet, saati rauhoittavat eivät minua auta. Kohdallani ne ennemminkin palauttaisivat takaisin lähtöruutuun, mitä näihin oireisiin tulee.

Neljä vuotta kuntoutuksen jälkeen jäsensin itseäni, ilman mitään lääkitystä, tullen lopulta toteamaan sen, että tämä sairaus ei pelkällä itsensä purkamisella minusta poistu. Sen vuoksi aloitinkin yhden mielialalääkkeen ja yhdistettynä säännölliseen puhumiseen, tuo kaikki on auttanut minut tässä hetkessä tilanteeseen jossa ei ole enää olemassa asiaa, paikkaa, saati tapahtumaa, johon en kykenisi menemään, ainoastaan joissain tilanteissa ihan normaalisti tuota tilannetta jännittäen.

Ihmiselle jonka paniikkihäiriö pahimmillaan invalidisoi, kahliten neljän seinän sisälle, tämä viime vuosien elämä on ollut sellaista vapautta, jota tavallisen ihmisen on kovin vaikea käsittää.

Elin nimittäin ennen tuota kuntoutusta tilanteessa, jossa esimerkiksi lyhyt kauppareissu vaati hienoiset humalat, yhdistettynä rauhoittaviin ja siitä huolimatta en kyennyt lähtemään mihinkään ilman pientä apteekinpussiani, jossa tuolloin tuhotonta lääkearsenaaliani säilytin.

Tuohon peilaten voinette vain kuvitella millaista elämäni tänään on. Kun kuluneina vuosina olen ollut monta kertaa puhumassa useille sadoille ihmisille erilaisissa tapahtumissa. Matkustellut junalla, autolla ja lentokoneella edestakas. Tuo matkustaminen kun pahimmillaan paniikkihäiriön ollessa, oli asia mitä ajattelin koskaan enää kykeneväni tekemään.

Kirsikkana kakun päällä on ihan viimeaikoina löytämäni liikuntaharrastus. Liikkuminen kun oli minulle lapsuudessa yksi tärkeimmistä asioista ja henkireijistä, sinällään haastavissa olosuhteissa tuolloin eläessäni. Kilpajuoksu oli minulle lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin se kaikista rakkain liikunnan muoto. Kun paniikkihäiriö invalidisoi minut mökkihöperyyteen, oli tuolloin jo pelkkä kävely kotiovelta postilaatikolle, lähes viiteen maratoniin verrattavissa oleva ponnistus. Ei siis ihme että on ottanut aikaa ja yrityksiä päästä tähän hetkeen, jossa ensikerran yli 20 vuoteen, kykenin eilen käymään 5km lenkillä pelkästään tuosta tapahtumasta nauttien.

Ihan sama tilanne on ollut muussakin liikkumisessa. Aikoinaan 10km autolla ajo vastasi matkaa Marsiin ja takaisin, mutta tässä hetkessä työni vuoksi autoilen säännöllisesti n. 1500km per viikko, pelkästään tuosta vapaudesta nauttien.

Muutokset eivät tässäkään asiassa tapahdu hetkessä. Eikä varsinkaan tällaisen sairauden kanssa yksin painiskellen. Omalla kohdallani muutos sai alkunsa kuntoutuksessa siitä, kun suostuin opettelemaan ajatustavan muutosta pakonomaisesta yksin taistelustani, toisten ihmisten avun vastaanottamiseen.

Mikä tahansa on elämässä mahdollista muuttua, jos en vain omalla muutoshaluttomuudellani sitä ole estämässä tapahtumasta.

Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
vielä kerran toivon meille tuoda voi.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.

Olen kuunnellut Jari Sarasvuon Stronhold -videoita, ja tälle aamua lukenut Ville Tolvasen blogipostauksen yritysten kulttuurista. Jos tarkastellaan tuota Kulttuuri sanaa hieman eri näkökulmasta. Kokeillaas korvata sana Kulttuuri, sanalla Rakkaus. Kun yrityksessä on toimimaton kulttuuri, voisiko se ollakin oikeammin yrityksessä vallitsevaa rakkaudettomuutta?

Olen viime päivät pysähtynyt oman itseni äärelle. Aidosti pysähtyen. Kokien suunnatonta rakkaudettomuuden tunnetta.

Ensin tämä tunne oli murtaa minut. Ehkäpä hyvällä tavalla mursikin. Huomasin nimittäin silmäni avautuvan sille tosiasialle, että olen yhä edelleen epätoivon vimmalla yrittänyt paeta omaa syvintä pelkoani, kohtaamista oman rakkaudettomuuteni kanssa.

Paljon olen viime vuosina itsestäni esiin työstänyt, luulotellen olevani jo monessa kohden melkoisen tasapainoinen ihminen. Silti satunnaisesti yhä heräten ihmettelemään sitä, miksi vaikka koen tasapainoa, sisälläni on olo että elämästäni puuttuu jotakin. Nyt se lopulta avautui minulle. Syvällä sisimmässäni asuva pieni poika on yhä vailla rakkautta ja tuo rakkaudettomuus ajaa minua tekemään mitä erilaisimpia asioita elämässäni, joita järjellä tarkasteltuna ei ole mitään jären hiventäkään, mutta nyt miettien samalla ymmärtäen sen, että kaikki nämä ratkaisut ovat ohjanneet minut tähän hetkeen, oman syvimmän kaipaukseni äärelle.

Mistä tämä suunnaton kaipuu sitten kumpuaa? Sen mitä tässä vuosien aikana tapahtuneella tutkimusmatkallani tätä asiaa olen pääsyt pintapuolisesti raapimaan, meillä ihmisillä on alkukantainen tarve kokea itsensä rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen. Kun sitten elämässä erinäiset tapahtumat kerta toisensa jälkeen ohjaavat meidät vain kokemaan tyydyttämättömiä tarpeita tämän asian kohdalla, kasvamme käsitykseen ettei meitä omana itsenä rakasteta, vaan meidän tulisi olla jotakin aivan muuta.

Nykyisessä maailman menossa tarkasteltuna, joka puolella näkyy tämä sama ilmiö. Ihmiset epätoivon vimmalla yrittävät olla jotakin. Saavuttaa jotakin. Säntäillen kuin päättömänä edestakas, ymmärtämättä yhtään, miksi ja mihin he ovat juoksemassa. Todellisuudessa kaiken tämän taustalla vaikuttaa jokaisessa meissä syntymässä sisäänrakennettu tarve olla rakastettu omana itsenään. Kun tämä tarve ei tule tyydytetyksi, ihminen alkaa pakonomaisesti itse yrittää tyydyttää tuota tarvetta. Mitä kovemmin hän yrittää, siinä onnistumatta, sitä isommaksi tuo tarve vain kasvaa.

Ihminen on järjellisesti fiksi otus. Hän kehittelee mitä ihmeellisimpiä asioita ratkaistakseen tämän huutavan ongelmansa, silti siinä koskaan onnistumatta. Joka puolella näkyy vain ihmisiä jotka kokoajan tekevät jotakin. Jos he hetkeksikin vain pysähtyvät, heidät valtaa samantien suunnaton ahdistus, pelko ja tunne kaiken tarkoituksettomuudesta. Oikeasti, ilman rakkauttahan elämä on tarkoituksetonta. Minä esimerkiksi olen käynyt läpi tapahtumia elämässäni, joita nyt miettiessäni ymmärrän kaiken vain ohjanneen minut tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on totaalinen pysähtyminen itsesä äärelle. Tai toinen vaihtoehto on olemassa, mutta mitä kovemmin yritän jollain tavoin piilottaa tämän syvimmän tarpeeni, sitä ahdistavammaksi oma oloni käy.

Olen tehnyt elämässäni loputtoman määrän käsittämättömiltä tuntuvia ratkaisuja, joita järjellä ajateltuna harva tuskin olisi tehnyt, mutta tässä hetkessä ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon järjettömyyteni, kyetäkseni tässä hetkessä kirjoittamaan siitä kaikesta.

Jos otetaan hieman erilainen tarkastelukulma tähän samaan asiaan, niin jokapuolella näkyy yrityksiä, joissa työskentelee lukematon määrä ihmisiä, yrittäen jatkuvasti kehittää meille jotakin, minkä avulla saisimme vaimennettua tämän sisäisen tyhjyytemme. No ongelma muodostuu siinä, että koska näillä ihmisillä itsellään on tuo sama tarve, kaikki kulminoituu lopulta siihen, että yrityksissä tehdäään loppuunpalamisen uhmalla töitä kellonympäri, tavoitellen kokoajan suurempia asioita, joilla voitaisiin peittää tuo jokaisen meidän sisällä oleva huutava kaipuu rakkauteen. Lopputuloksena syntyy vain yhä enemmän rakkaudettomuutta. Yksinäisyyttä. Syrjäytymistä. Masennusta. Itsemurhia.

Minä en edes yritä ratkaista tätä ongelmaa, muuta kuin omalta osaltani. Päätin lyödä konkreettisesti stopin kaikelle suorittamiselle elämässäni. Pysähtyen aidosti kohtaamaan tämän karmivan tunteen, jonka ajamana koko ikäni olen syöksyillyt päättömästi paikasta toiseen, luulotellen että tuolta toisaalta löytyy se, mitä niin kipeästi kokoajan kaipaan ja haluan. Ei se sieltä löydy. Ei, koska se on minussa itsessäni. Ei ole eikä tule olemaan ihmistä joka voisi täyttää tämän minun perustarpeeni. Ei ennen kuin itse olen valmis kohtaamaan tuon kauhistuttavan tyhjyyden tunteen itsessäni. Olen rakkaudeton.

Oikeastaan olen kiitollinen taas kerran elämälle, ettei se ole antanut minulle niitä siunauksia joita luulin tarvitsevani ollakseni onnellinen. Sillä tänään ymmärrän sen olleen vain harha siitä, että täyttäisin tuolla sen tyhjiön, jota millään korvaushoidoilla ei täytetä. Ihan sama ajanko 50k€ Bemarilla. Onko minulla 350 neliön omakotitalo. 100 neliön kesämökki. Jatkuvia etelänmatkoja. Perhe. Ystävät. Mitä tahansa. Niin kauan kuin en ole valmis pysähtymään itseni ja tuon perustarpeeni äärelle, noilla edellämainituilla asioilla ei ole sen suurempaa painoarvoa suhteessa sisäiseen kaipuuseeni.

Raamatussa sanotaan: "Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa ja kaikki tämä teille annetaan."

Juuri nyt ymmärrän tuon valtakunnan olevan minussa itsessäni. Sen löytyessä voin käsi sydämellä todeta kohdanneeni oman kipeimmän tyhjyyteni. Rakkaudettomuuteni. Sillä ilman tuota kohtaamista, minä vian haalin epätoivon vimmalla itselleni korvikkeita jotka saavutettuani, menettävät samantien merkityksensä, koska eivät koskaan kykene täyttämään sitä alkuperäistä kaipuutani. Kaipuuta olla rakastettu.

Niin kauan kuin ihmiset eivät tätä hyväkyen ymmärrä. Kestää vaikka minkälaisen Sarasvuon tai Tolvasen julistaa mitä tahansa kulttuurista työpaikoilla tai johtamisessa. Niin kauan kuin me ihmiset emme myönnä itsellemme kokevamme totaalista rakkaudettomuutta, ei mitkään strategiat tai hienot suunnitelmat tuo tähän mitään pysyvää ratkaisua. Juoksemme toisinsanoen karkuun sitä mitä epätoivoisesti samalla yritämme tavoittaa.

Kysymys kuuluukin: "Uskallammeko pysähtyä?"