Väsymyksestä, uupumuksesta sekä omasta osuudesta.

Ajattelin kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia liittyen viime päivien uutisiin ja siihen, kuinka tiukille ihminen toisaalta itse itsensä, mutta toisaalta myös nykyinen elämänmallimme ajaakaan.

Minä olen elämässäni saanut kokea ainakin oman osuuteni verran epätoivoa, totaalista toivottomuutta. Kun tuohon tunteeseen sukeltaa, ei maailmasta löydy asiaa joka toisi edes pienen valonpilkahduksen sysimustaan maisemaan. Itsemurhaa yrittäneenä, voin käsi sydämellä sanoa että tuossa hetkessä mikään ei merkitse mitään, on vain ajatus, tämän on loputtava. Samaan hengenvetoon totean surullisena sen, että tänäänkin ihan liian moni ajatuu tuohon mustaan aukkoon, tietämättä että siitä on ulospääsy.

Niin uuvuttavaa kuin viime vuosien taisteluni elämässäni on ollutkin, olen kuitenkin käynyt läpi sellaisen helvetin aikaisemmassa elämässäni, etten enää tuonne pimeyteen palaa. Voin varmuudella sen sanoa, koska minulle tuolta helvetistä lähti matkaevääksi sen tason luottamus elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan, etten enää elämääni päästä siihen tilaan, jossa tuo piemys pääsisi yllättämään.

Tähän kohtaan kohdallani sopii erinomaisesti Samuli Edelmannin laulun sanat: "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet."

Toisaalta voin tähän kirjoittaa ymmärtäväni esimerkiksi sitä pienten lasten äitiä, joka totaalisessa epätoivossaan kokee ainoaksi vaihtoehdoksi tuhota oman ja samalla lapsensa hengen. Mitä tai ketä se auttaa, jos minä ymmärrän? Tämä on minun tapani käsitellä asioita joita en järjellä ymmärrä ja joita jos alkaisin järjellä pohtimaan, olisin pian tunteineni aivan totaalisen hukassa. Tämä ymmärtäminen, tai kuvaisiko tätä paremmin sana hyväksyminen juontuu aikaan, jolloin oma isäni teki itsemurhan. Tuon tapahtuman lopullisuus ja varsinkin sen käsittämättömyys oli oikeasti ajaa minut hulluuteen. Kaiken aina järkeistämänä ihmisenä, yritin tuota tapahtumaa jäsentää päässäni siten, että sen järjelläni pystyisin selittämään. En kyennyt. Olin tulla hulluksi. Tai ehkä tulinkin, monen mielestä. Löysin nimittäin tuossa ajankohdassa ensimmäisen palasen tämän hetkisestä luottamuksestani. Uskosta. Tuo luottamukseni ei selitä tätä tragediaa hyväksi, saati hyväksyttäväksi, mutta sitä ei olekaan tarkoitus selittää. Miksi yrittää selittää jotakin näin selittämätöntä. Sen sijaan, kun en kykene sitä ymmärtämään, saati selittämään, ainoa keino minun välttyä läpikäymästä käsittämättömiin mittasuhteisiin nousevaa tunnemylläkkää pääni sisällä, minun vaatimaton osani on parhaan kykyni mukaan hyväksyä sellaiset tapahtumat, joille en voi yhtikäs mitään.

Toisaalta tässä päästään kohtaan, jossa löydän oman osuuteni asioissa. Ne osat joille voin jotakin tehdä. Ensimmäisenä läheisimmät ihmiseni. Oma perheeni. Ehkä kivuliainta tässä kyseisessä tragediassa josta lehdestä luemme on se, että se voisi aivan hyvin tapahtua minulle ja minun perheelleni.
Itse olen reissannut ympäri Suomen viimeiset vuodet. Samalla kun vaimoni on uupumukseen asti pitänyt kotona kaikkea kasassa. Itsensä unohtaen. Yhtälö joka tästä seuraa, on hyvin pitkälti sen kaltainen että mikäli tuohon ei konkreettisesti jotakin muutosta tehdä, se saattaisi jossain kohtaa jomman kumman kohdalla aiheuttaa tuollaisen sysimustan pimeyden laskeutumisen elämään. Oma osuus. Eiliselle päivälle taas kerran istuskelin autonratissa liki 7 tuntia, pohtien siinä samalla elämääni, tullen siihen tulokseen, että nyt on konkreettisesti aika tehdä jotakin eikä vain puhua. Seuraava teksin pätkä kertonee miksi.

"Kun sä ajat autoa, kilometritolkulla, eikä kukaan vastassa kotona.."

Pelkään kuollakseni yrittäväni niin kovasti muuttaa asioita, että joku päivä kukaan ei olekaan kotona vastassa. Enkä valehtelamatta tässä hetkessä miettiessäni omaa itseäni, ihmettelisi vaikka tämä tilanne olisi jo tänään. Kuten sanoin, olen viime vuodet reissannut ympäriinsä. Ensin yhteensä 4 vuotta viikonloppuja opiskellen kaukana kotoota, yrittäen saada itselleni ammatin jonka turvin saisin itselleni töitä ja perheelleni elannon. No toisin kävi. Päivääkään en ole palkkatyötä tuon opiskelun ansiosta tehnyt.
Toisaalta juuri tuosta johtuen, ajauduin yrittäjäksi, vieläpä tälle päihdealalle töihin, reissaten nyt viimeiset 2 vuotta enemmän tai vähemmän edestakas. Silti saamatta perheelleni elantoa, tai muutakaan taloudellista turvaa. Sen sijaan elän jatkuvan stressin alla, ollen joko reissussa poissa kotoa, tai kotona ollen ajatuksissani jossain muualla.
Lopputuloksena siis elän tilanteessa jossa taloudellinen ahdinkoni on sitä luokkaa, että joka ikinen päivä ristin käsiäni rukoillen siihen muutosta, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. Samalla kokien suunnatonta syyllisyyttä siitä millaiseksi oman ja perheni elämän taas kerran olen saattanut. Lopulta tullaan rakkaan vaimoni osuuteen. Hän on tämän kuluneen 6 vuoden aikana opiskellut itselleen ammatin. Saanut töitä. Pitänyt kodin kunnossa. Hoitanut kaikki 5 lasta. Käynyt läpi pari-kolme leikkausta. Kärsinyt kilpirauhasista johtuvaa väsymystä ja samalla kantanut vastuun taloudellisesta tilanteesta liki yksinään. Ei siis ihme, että ilman kilpirauhasen vajaatoimintaakin väsyttää kummasti. No nyt palataan siihen minun osuuteeni. Haluan muille hyvää. Haluan sitä niin paljon että se välillä sattuu. Kun tiedän millaista on taistella päihdehelvetissä ja millaista sieltä on kavuta ylös, haluan osaltani auttaa. MUTTA, minkä kustannuksella? Perheen? Oman terveyteni? Elämämme? Tuskin!

Joku joskus sanoi minulle ensimmäisen kerran lauseen: "Et voi antaa jotakin sellaista mitä sinulla itselläsi ei ole." Tämä on kohdallani totta tänäänkin. Aivan samoin kuin se, että vasta sitten kun minä voin hyvin, ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Ja tähän aion seuraavana panostaa. Niihin ihmisiin jotka kuitenkin eniten merkitsevät minulle ja joiden hyvinvoinnista ensimmäisenä olen vastuussa. Minä itse ja perheeni. Haluan omalta osaltani olla tekemässä asioita siten, ettei ainakaan minun eikä perheeni tarina päädy tällaisen tragedian muodossa iltapäivälehtien lööppeihin.

Lopuksi vielä haluan sanoa sen, että jokainen meistä tavallaan käsittelee tai yrittäää käsitellä asioita joita ihmisen mieli ei voi eikä koskaan kykene ymmärtämään. Kuten aikaisemmin sanoin, minun tapani on pyrkiä hyväksymään asiat, joille en voi mitään, samalla yrittäen parhaani tehdä asioissa joille jotakin voin. Toisaalta jokainen meistä prosessoi näitä tapahtumia omalla kohdallaan, mutta olet sitten tässä hetkessä surullinen, vihainen, turhautunut tai katkera tällaisista tapahtumista kotimaassamme, pyri pysähtymään tuon olosi äärelle. Kysyen miksi minä tunnen näin tällaisen tapahtuman johdosta. Minä olen löytänyt itseäni juuri näiden kysymysten kautta. Kun reagoin joihinkin tapahtumiin vihalla, mitä se minusta kertoo. Kun jokin tapahtuma saa minut turhautumaan, kertoo se minusta.. jne. jne.

Loppupeleissä tätä perhettä, saati tämän perheen lähellä eläneitä tuskin lohduttaa reagoimme me tähän tapahtumaan miten tahansa. Ei näitä ihmisiä auta se että vihaamme epätoivoista äitiä. Suremme näitä pieniä ihmisiä ja heidän kohtaloaan. Olemme me katkeria siitä ettei kukaan taaskaan auttanut tätä perhettä aikonaan.
Ainoa mikä ehkä auttaa meitä ihmisiä noin yleensä, on se että pyrimme omassa elämässämme muuttamaan niitä asioita joille jotakin voimme tehdä, siten ettei tällaista tragediaa pääsisi tapahtumaan omalle kohdallemme, tai omassa lähipiirissämme. Kysy siis tänään aidosti itseltäsi, puolisoltasi, ystävältäsi tai joltakulta läheiseltäsi kuinka hän jaksaa ja mikä tärkeintä, varaa aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä hänellä on sinulle sanottavana.

Siunausta päiväämme. Varjelusta askeleihimme. Rakkautta elämäämme. Voikaa hyvin.

Kirjoitettaessa soi Samuli Edelmann: Ei mitään hätää.