Kuten varmasti moni, joka on kirjoituksiani seurannut, on saattanut todeta, olen viimeaikoina pyrkinyt tietoisesti löytämään aina jotakin positiivista ajatusta tai kiitollisuutta elämästä.
Tässä sinällään ei ollene mitään pahaa, vaan päinvastoin, kun ihminen pyrkii muuttamaan omaa asenoitumistaan elämää kohtaan positiivisemmaksi, se yleensä tuo tullessaan hyviä asioita.
Minulle tässä prosessissa on vain päässyt käymään niin, että siitä on tahtomattani muodostunut minulle eräänlainen pakokeino elämän todellisuudesta, joka kuitenkin kohdallani on kaikkea muuta kuin positiivinen. Tai no toisaalta, kuten jo olen useaan otteeseen todennut, elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta vialla kuin se, etten ole onnistunut työllistämään itseäni siinä määrin, että olisin saanut hankittua perheelleni elannon ja sen myötä tai pikemminkin juuri tuosta johtuen, olen alkanut paeta kaikkea tuohon liittyvää ahdistusta jatkuvaan vakuutteluun itselleni ja muille, että kaikki on enemmän kuin hyvin. Toisaalta on, mutta toisaalta ei ole. Lisäksi kun en edelleenkään osaa prosessoida terveellä tavalla negatiivisia tunteitani, olen paennut niitä ostamalla asioita, joihin minulla ei ole varaa. Taas tästä nousevaa syyllisyyttä olen paennut, istumalla kännykkä kädessä, kirjoitellen eri sosiaalisiin medioihin siitä kiitollisuudesta, jota omaa aikaisempaa selviämistäni kohtaa tunnen.
Haluan ihmisille pelkästään hyvää. Aivan samoin itselleni. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa, mutta samalla pitäisi säilyttää jonkinlaiset realiteetit siihen, kuinka tuota toteuttaa. Minä en ole säilyttänyt, vaan sensijaan olen käyttänyt äärettömän paljon aikaa hyvän jakamiseen, kun tuon ajan olisin voinut käyttää esimerkiksi hakemalla ensin itselleni työtä. Minulle jo aikaa sitten eräs viisas vanhempi ihminen totesi, ettet voi antaa jotakin sellaista, mitä sinulla ei ole. Tuo on taas kerran niin totta elämässäni. Olen yrittänyt. Luoja tietää että olen yrittänyt antaa hyvää kaikille. Väärällä tavoin unohtaen itseni ja sen myötä sen minulle tärkeimmän, eli perheeni. Perheeni ja itseni voidessa huonosti, ei liene suurta hyvää siinä, että kirjoitan jotakin jostakin hyvästä jollekkin toiselle. Aika nurinkurista kaikkineen.
No sitten itse asiaan. Olen ollut tänään koulussa, jossa saimme tehtäväksi kirjoittaa vihasta. Tunne, jonka käsitteleminen on itselleni aina ollut äärettömän vaikeaa ja suunnattoman pelottavaa. Saimme vapaasti valita, ketä kohtaan tuntemaamme vihaa purkaisimme kirjoittaen. Minä valitsin luontevasti itseni. Lähinnä siitä syystä, etten tämän hetken elämässäni vallitsevia ongelmiani voi kenenkään toisen syyksi pistää. Oksensin ulos kaiken, mahdollisimman suoraan ja säästelemättä. Oikeastaan vasta kirjoitettuani huomaten sen, kuinka totta kaikki tuo kirjoittamani oli. Sen vuoksi haluan nyt jakaa tuon kirjoittamani kirjeen tässä, samalla varoittaen, ettei seuraava teksi ole mitenkään kaunis tai ruusuinen. Raadollinen kuvaus siitä, kuinka suunnatonta vihaa ihminen voi itseään kohtaan tuntea. Ei siis ihme, että aikoinaan yritin sitkeästi itseäni hengiltä. Tänään minun ei tarvitse, sillä voin prosessoida tuota vihaa kirjoittamalla ja sen jälkeen tehdä tarvittavia toimenpiteitä elämässäni sen eteen että tuo viha laantuisi.
Tässä siis kirjeeni:
VITUN KUSIPÄÄLLE!
Etkö sinä saatanan kusipää ymmärrä, ettet voi elää läpi elämäsi uhrina, jota joskus on kohdeltu kaltoin tai jota joskus joku on satuttanut.
Eläessäsi uhrina, riisut itseltäsi pois vastuun omista valinnoistasi ja niiden seurauksista.
Mitä pidemmälle elämä kuluu sitä enemmän tuolla roolillasi satutat ja vahingoitat itseäsi ja niitä ihmisiä, jotka sinua rakastavat.
Nosta siis vihdoin se puolikalju pääsi sieltä syvältä perseestäsi ja ala tekemään ratkaisuja, joiden vastuun olet valmis kantamaan.
Vitut sinua elämä tai ihmiset ole kaltoin kohdelleet. Itse olet väärillä valinnoillasi ajanut itsesi tilaan, jossa vallitseva tunne on epätoivo. Uhriutumiseesi tuo tunne sopii vallan hyvin, ehkä liiankin hyvin, mutta itsesäälissä piehtaroidessasi sopisi muistaa myös se, että elämä on suonut ympärillesi ihmisiä, jotka näkevät tuon roolisi alle, rakastaen sitä aitoa, pientä, avutonta ja heikkoa poikaa, jota joo, joku joskus on saattanut satuttaa pahasti mutta jonka toisaalta tulisi jo herätä aikuisuuteen, siis siihen todellisuuteen että kohta on neljäkymmentä ja viiden lapsen isä.
Et voi syyttää muita, jos ympärilläsi olevilla ihmisillä on paha olla. Sinä omalla sairaalla itsekeskeisyydelläsi sen aiheutat. On siis turha itkeä, jos pian huomaat taas olevasi yksin, jos omalla käyttäytymiselläsi ihmiset ympäriltäsi karkoitat.
Vitut sinä mikään vertavuotava diakoni ole. Itsekeskeinen paska sinä olet. Yrität epätoivon vimmalla osoittaa muille olevasi niin vitun hyvä ihminen, avulias ja kiltti. Paha sinä olet. Äärimmäinen pahuus sinussa on, kuin odottaen että päästät sen valloilleen.
Puhut ja kirjoitat kauniisti rakkaudesta. Samalla itsesäälissä katkerana kiroten muita ihmisiä ja heidän hvyää elämäänsä.
Painu vittuun niine aforismeinesi. Kirjoita niitä taas vasta sitten kun niille oikeasti on jotakin todellista kaikupohjaa sisimmässäsi.
Keskitä sama energiamäärä jonka kulutat noiden fraasien viljelyyn, siihen että alat kantaa vastuun elämästäsi ja perheestäsi, koska muutoin tulet pian huomaamaan ettei sinulla ole heitä, vaan taas kerran olet totaalisen yksin.
Olisiko siis vihdoin aika riisua tuo pellenpuku päältäsi ja alkaa kantaa vastuu elämästäsi.
Aina löytyy joku joka tulee ja pelastaa sinut, mutta muista se että pelastukseen liittyy myös vastuu siitä, ettei siirrä omaa sairauttaan tahallisesti eteenpäin.
Siispä "Ruusunen", nyt saatana järki käteen. Mieti mitä elämältäsi haluat. Kun sen ensin selvität itsellesi, niin tule sitten vasta seuraavan kerran puhumaan minulle jotakin.
Kuten kirjeestäni voinee päätellä, olen varsin vihainen ja pettynyt itseeni taas kerran. Onneksi tänään ymmärrän, että viha on tunne ja sen myötä kun ymmärrän mikä tuon vihan aiheuttaa, voin tuolle aiheuttajalle tehdä jotakin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että ymmärtäessäni paenneeni elämää yltiöpositiivisiin kirjoituksiin tänne nettiin ja someen, lyön ykskantaan liinat kiinni. Kirjoitan seuraavan kerran tänne tai someen vastan sitten, kun itse sekä perheeni voi hyvin ja kun itselleni olen onnistunut hankkimaan säännölliset tulot.
Siihen asti haluan sydämestäni toivottaa juuri sinulle kaikkea hyvää.
Kuulemisiin..
6 kommenttia
Franny_Berry
28.4.2014 22:20
Wau! Standing ovation!
Be. Don´t try to become. -Osho ;)
Vastaa kommenttiin
Kimmo Rasila
3.5.2014 19:20
Kiitos. Yritän olla, yrittämättä olla. Vain ollen. :)
Vastaa kommenttiin
Franny_Berry
4.5.2014 10:23
Niin, huomasin että sisäistit. Hyvä juttu :)
Dia
10.11.2014 01:58
Mielettömän vahva teksti!
Suorastaan mykistyttävä.
Vastaa kommenttiin
Kimmo Rasila
10.11.2014 10:06
Tuo kirjoitukseni oli eräänlainen esiripun raoitus siihen suunnattomaan itsevihaan, jonka vallassa sekäkäyttö aikaan vajaan kuuden vuoden periodilla yritin omakätisesti päättää päiväni kaikkiaan kolmetoista kertaa. Onnistumatta siinä.
Tänään katsoessani eskariin hypähtelevää 6-vuotiasta Rinssessaani, ymmärrän miksi en.
Viha tunteena on ollut minulle aina tabu. Asia jota ei ole lupa ilmaista, saati kokea. Tästä johtuen tuo tunne on kääntynyt itseäni vastaan ja nyttemmin olen pyrkinyt opettelemaan ilmaisemaan sitä, samalla pienin askelin vapautuen sairaalloisesta kiltteydestäni. Osaten jopa hetkittäin vetää omat rajani sanomalla EI.
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
5.12.2021 10:33
Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me
Vastaa kommenttiin