Jaksanko käydä läpi vaikean prosessin? Onko minusta viipymään ystäväni läheisyydessä hänen ponnistelussaan kieltämisestä hyväksymiseen asti? Siinäpä kysymyksiä, jotka minun tuli selvittää ennen kertomistani ystävälleni. Hän näet oli alkanut unohtaa asioita kuten tapaamisia ikävin seurauksin.
Unohtamisia oli ollut jo jonkin aikaa ja tiesin niiden johtuvan ikääntymisestä. Muisti ei enää toiminut normaalisti.
Päätin ottaa härkää sarvista ja sanoa hänelle asiasta. Näin siksi, että unohtelusta oli jo haittaa arkipäivän elämänmenoon. Tapaamiset ja menot joskus unohtuivat vaikka ajasta oli sovittu aika äskettäinkin.
Siispä sanoin ja tiesin mitä tuleman piti. Ensin hän tietty kielsi asian: ei pidä paikkaansa. Sitten hän oli aggressiivinen, hyökkäsi: sinä liioittelet. Sen jälkeen hän tuhahti ylimielisesti: sitähän sattuu kaikille iän myötä.
Niinpä sattuukin. Ihminen ei muista aina mitä tuli hakemaan toisesta huoneesta tai mikä sen ja sen ihmisen nimi oli. Mutta nämä unohtelut eivät vaikeuta läheisten elämää, ovat harmiksi vain itselle. Ja kuulemma ne ovat varsin tavallisia informaatiotulvan maailmassa.
Hoitamaan unohtelua sen sijaan on ruvettava siinä vaiheessa kun se hankaloittaa elämänmenoa muidenkin ihmisten kanssa. Sillä sitä paremmin ongelmaan pääsee kiinni mitä nopeammin asian hyväksyy ja ottaa työn alle. Muistitesti voi olla ensimmäinen askel ja sitten , jos siltä näyttää, kenties lääkitys.
Mutta ensin asianlaita on hyväksyttävä. Ja mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Tieto siitä että ikääntyy? Pelko siitä mitä diagnoosista seuraa? Onko tilanne vakava?
Ystävälläni asia on vielä jonkin verran työn alla vaikka jo pehmenemistä hyväksynnän suuntaan on ilmennyt.
