Olen surrut erään ystäväni vetäytymistä lähipiiristäni. Vetäytyminen johtuu hänen elämäntilanteensa huonontumisesta. Sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani vaan syy piilee hänen sukulaisensa vaatimuksissa.
Mutta ystäväni kokee yhteydenpitonsa minun kanssani vaikeaksi. Näin hän sanoi. Ja se johtuu siitä, että tuon hänen mieleensä nykytilannetta paremman ajan ja kulminaatiokohdan, jossa kaikki muuttui huonoon suuntaan.
Tällaisia vastaavia tilanteita olen kokenut ennenkin. Esimerkiksi parin entisen luokkatoverini vuoksi. Toista yritin saada mukaan luokkakokoukseen mutta hän ei halunnut tulla koska oli hiljan kokenut avioeron. Epäonnistumisen tunne painoi päälle eikä sitä halunnut näyttää entisille luokkakavereille.
Luultavasti tällaisia tilanteita on kokenut moni. Tämä aikahan lisää pudokkaita, äkillisiä elämänmuutoksia entistä huonompaan jamaan.
Ikävistä asioistaan ei kukaan herkästi halua puhua. En minäkään. Koin naapurini tunkeilevaksi, kun hän tuli ja hihkaisi tietävänsä vakavasta sairaudestani. En välittänyt kertoa siitä hänelle.
Nyt olen miettinyt mikä on parasta ”kadonneen” ystäväni tapauksessa. Olla ottamatta yhteyttä? Odotella? Unohtaa koko juttu?
Kun mietin omaa kokemustani naapurin kanssa, arvioin viisaimmaksi antaa ajan kulua. Ehkä pahimman mentyä ohi yhteydenotto on helppoa, asiasta puhuminen, jos se on ylipäänsä tarpeen, sujuu.
