Museoi kukkasi!

Viherpeukaloita ja miksei muitakin innostetaan nyt museopuutarhan perustamiseen. Museopuutarha sanana oli minulle siinä määrin uutta, että minun täytyi lukea sitä esittelevä Päivi Haaviston artikkeli MTT:n lehdestä.
Voin hyvin kuvitella, että iäkkäät leidit, jotka vaalivat kukkiaan, voivat ryhtyä perustamaan museopuutarhoja. Heillä on siihen etunsa: he tietävät ikänsä vuoksi kasvien historiasta ja esiintymisestä.
Maarit Heinonen, joka museopuutarha-asiaa on tutkinut, painottaa että olennaista tällaisen puutarhan perustamistouhussa on kasvien dokumentointi ja niiden historian jäljittäminen. Perinnekasvin historia tunnetaan alueella ainakin 50 vuoden ajalta. Näin puutarha hänen mukaansa osallistuu museon säilyttävään tehtävään tai paikallisen tarinan kerrontaan.
Minä en omaa viherpeukalon kykyjä enkä ole perustamassa museopuutarhaa. Mutta rupesin miettimään sitkeitä kasveja. Ja yksi tuli mieleeni ylitse muiden.
Kesämökillämme oli keväisin pulmana järven veden pinnan nousu. Jännitimme aina, että minne asti pihalle vesi keväisin tulvii vieden mennessään kylvettyä nurmikkoa ja kukkien juuria. Äiti oli jo havainnut, että tietystä kohdasta nurmikkoa järven puoleiselle pihamaalle kukkapenkkejä ei ollut syytä rakentaa. Tulva veisi ne kuitenkin taas mennessään kuten oli vienyt.
Mutta sinne rannan likelle nousi joka kesä kurjenmiekkoja. Ne olivat komeita keltaisia kukkia, joista äiti oli hyvillään: edes jotain kaunista sinne puolelle pihaa.
Tosin niiden kukkien kanssa oli sama jännittäminen: olisiko tulva vienyt niidenkin juuria. Tuleeko keltaisia kaunokaisia tänä kesänä.
Ja aina niitä kasvoi, olipa järven pinta noussut miten korkealle hyvänsä. Todennäköisesti ne olivat uhmanneet järveä näin iät ja ajat ja uhmaavat vieläkin.