Onko ihan pakko saada?

Tilasin aamupäivällä postimyynnistä tosi makean ja laadukkaan neulepuseron. Luottomyyjälläni oli alennusmyynnissä muutama oiva tuote. Maltaita pusero silti maksoi, sillä firma myy laatutavaraa.
Minut koukutti väri. Se oli juuri sitä mitä olin ajatellut piristykseksi harmaaseen loppusyksyyn.
Vaan iltapäivällä tulin toisiin aatoksiin. Vein näet torillemme kierrätysautoon jo aiemmin pakkaamiani turhia vaatteita, joiden toivon ilahduttavan jotakuta toista.
Siinä tietysti mieleen juolahti, että enkö taas olekin ostamassa turhaa vaatetta. Neulepuseroita minulla näet on riittämiin, joskaan ei yhtä makean väristä kuin tilaamani.
Niinpä iltapäivällä olin jo pannut jäitä hattuun ja päättänyt, että palautan tuotteen kun se tulee. Palautusoikeushan kuuluu nettikauppaan.
Taannoin asuntolainaani lyhentäessäni koin toisenlaista iloa kuin tällaisesta hetken mieliteosta.
Koin suurta tyydytystä aina kuukauden lopussa siitä että olin saanut lainan lyhennyserän kasaan ja maksettua pankkiin.
Viimeisellä viikolla ennen erän maksamista saattoi joskus tehdä tiukkaa, enkä voinut ostaa kaikkea sellaista ruokaa mitä mieli olisi tehnyt. Mutta maksupäivänä sitten palkitsin itseäni yleensä jotenkin, vaikka leivoskahvilla.
Pahan päivän varaakin pitäisi olla ainakin kahden kuukauden nettopalkan verran pankissa, huomauttaa Tapiola, joka on tutkinut suomalaisten säästöjä. Tällaista vararahastoa ei suinkaan ole kaikilla.
Niinpä. Tiedän ja tunnen siis, että minun ei ole pakko saada kaikkea mitä haluan.
Ja pidättäytyminen mielijohteessa hankitusta tavarasta tyydyttää itse asiassa enemmän kuin mieliteon noudattaminen.