Helsinki, kotikaupunkini, on yllättänyt minut. Viimeksi näin kävi tänä kesänä, aika hiljan.
Olen asunut Helsingissä koko aikuisikäni paria välivuotta lukuun ottamatta. Kuvittelin tuntevani kantakaupungin hyvin, sillä olen jo työni vuoksi liikkunut täällä paljon. Olen myös nuorena, ennen vakiintumista, asunut monessa kaupungin kolkassa.
Mutta nyt, kun olen halunnut kuvata Helsinkiä, eritoten sen arkkitehtuuria, olen systemaattisesti ja tuttavieni avustuksella etsinyt täältä sellaisia tienoita, joita en olekaan nähnyt.
Ja niitähän on löytynyt. Monet ovat puistojen kätköissä, ikään kuin niiden takana tai niiden keskellä, korkealla mäen nyppylällä. Vanhat suuret puut suojaavat niille vieviä hiekkateitä niin ettei niitä tule kulkeneeksi. Sitä kuvittelee, etteivät nämä kapeat tiet enää vie minnekään ja on jo syytä kääntyä takaisin.
Vaan kuinka ollakaan: kun joitakin teitä olen ryhtynyt seuraamaan, olen löytänyt pieniä asuntorykelmiä, joskus vanhan tyhjilleen jääneen talon, kuten Sinebrychoffin puistikossa tornin.
Viimeksi kulkeuduin modernien rivitalojen luokse, jotka oli eräs arkkitehti rakentanut entisöimänsä hienon vanhan tiilitalon kylkeen. Näkymät näistä taloista olivat hulppeat, ikivanhojen puiden varjostamaan puistoon.
Jo vain siis olen kokenut, että Helsingin karttaa on ollut syytä tutkia tarkoin. Jotkut sellaiset kujat, joita ei karttaan ole edes nimetty, ovat voineet viedä mitä kiehtovimpiin paikkoihin, joista olen löytänyt kauniita taloja, erikoisine koristeineen, ja vanhoja upeita pihoja ja erikoisia näkymiä.
