Elämä matkalaukussa

Kirjoitan tätä jossain Atlantin yllä, alla 14 kilometriä tyhjyyttä ja hyytävän kylmä valtameri. Takana Suomi, perhe, parisuhde, ystävät, kaikki. Edessä... en tiedä.

Olen aina halunnut matkustaa, olla kliseisen villi ja vapaa. Minulla on ollut aiemmissa parisuhteissani usein vaikeuksia, kun jotkut tyttöystäväni ovat olleet nuorena aloilleen asettuvaa tyyppiä, ja itse taas olen seikkailija. Mikään ei ole ahdistanut minua koskaan niin paljon kuin kahlitsevat parisuhteet, jotka ovat estäneet minua toteuttamasta unelmiani matkustamisesta ja vapaudesta.

Reilu vuosi sitten kesällä päädyin asumaan yksin hulppeaan kaksikerroksiseen kattohuoneistoon Helsingissä. Se ei ollut omistamani, mutta mahdollisuus pitkäaikaiseen vuokrasopimukseen oli. Tein yhdestä tyhjästä huoneesta itselleni punttisalin. Muistan vieläkin sen, kun roudasin hiki hatussa 25 asteen helteessä erilaisia käsipainoja ja kuntosalilaitteiden osia pitkin Helsinkiä. Tilasin kaukomailta jättikokoisen tauluversion Banksyn Banana Fictionista. Ostin huonekaluja, sängyn, television ja karvaiset aamutossut. Hommasin baarikaapin ja keräsin siihen eksoottisia pulloja reissuiltani. Mietin, mihin kulmaan laittaisin sohvan, jotta se olisi oikeassa linjassa pöydän kanssa. Lähdin Ikeaan ostamaan astioita, jouduin tilaamaan kotiinkujetusrekan kun innostuin shoppailemaan sisustuselementtejä. Tajusin sitä tai en, rakensin silloin ensimmäistä kertaa jotain sellaista, mikä tuntui ennen niin kaukaiselta. Omaa kotia.

Kaikki siihenastiset asumukseni olivat olleet enemmän tai vähemmän tilapäisiä. Lapsuudenkoti, torakoita vilisevä kimppakämppä Sydneyssä parin tytön kanssa, asuntovaunu, villa Koh Samuilla, pokerikämppä Helsingissä toisen pelaajan kanssa. Kaikista tiesin, että niissä en tulisi loppuelämääni viettämään. Niin kai periaatteessa tiesin kattohuoneistonikin kohdalla, mutta jotenkin se ei tuntunut siltä. Ensimmäistä kertaa en edes kaivannut seikkailua ja pitkin viidakoita rämpimistä niin paljon, vaan ainakin salaisesti innoissani rakensin itselleni jonkinlaista turvapaikkaa, omaa pesää. Olin ensimmäistä kertaa todella tasapainoisessa parisuhteessa, ja jälkeenpäin ajatellen aika hemmetin onnellinen. Perinteiset yhyyelämämeneeohi-ahdistukset olivat taka-alalla, ja Suomessa asuminen ja melkein normaalin ihmisen elämäntyyli tuntuivat hyvältä.

Nyt kun reilua vuotta myöhemmin voin todeta, että kaikki ei taaskaan mennyt ihan putkeen, koin suurta tarvetta mahdollisimman jyrkälle kontrastille aiempaan. Myin suurimman osan irtaimistostani ja etenkin kaikkein rakkaimmat, toissa kappaleessa mainitut huonekaluni, koska en halua myöhemmin löytää menneestä pesänrakennuksesta muistuttavia asioita. Juuri nyt seikkailunhaluni tuntuu kovemmalta kuin koskaan. Nyt on aika uudelle alulle, ja jos joskus vielä päädyn pesänrakennuspuuhiin, teen sen alusta ja paremmin.

Nyt on aika myös pelata paljon pokeria. Olen aina ollut sitä mieltä, että pokerissa huipputasolla pärjääminen vaatii tietynlaista obsessoitumista. Vuodet 2010 ja 2011 käytännössä elin ja hengitin pokeria, ja tulokseni olivat erittäin hyviä. Tänä vuonna olen pelannut vähemmän, huonommin ja ennen kaikkea henkisesti vähemmän omistautuneesti. Yllättäen olen myös hävinnyt jatkuvasti. Nyt muutan ainakin ensi alkuun kolmen muun korkeilla panoksilla pelaavan huippupelurin luokse, joista tiedän varmuudella, että he eivät juuri vapaapäiviä pidä ja rakastavat pokeria enemmän kuin useimpia muita asioita maailmassa. Aion pelata enemmän kuin koskaan, paremmin kuin koskaan, ja omistautua enemmän kuin koskaan. Olen jo 25-vuotias, pokerinpelaajaksi aika vanha, ja seuraavat vuodet ovat se make or break-aika minun urallani. Juuri nyt, kun ensimmäistä kertaa urallani minulla ei ole tyttöystävää häiritsemässä tai muita arjen pakotteita viemässä keskittymistä pois pokerillisten tavoitteideni saavuttamisesta, on alkamassa paras ja viimeinen mahdollisuuteni nousta pokerissa absoluuttiselle huipulle tai olla nousematta.

Vuosi 2012 on ollut minulle pokerissa ja oikeastaan kaikessa muussakin todella raskas. Kaksi edellistä vuotta sujuivat jatkuvasti hyvin, ja tunsin koko ajan olevani parhaimmistoa niissä melko korkeiden tasojen peleissä, joita pelasin. Pelipöytien ulkopuolella ei ollut stressitekijöitä, ja pokeri sai täyden keskittymiseni. Tänä vuonna sekä siviilielämässä että pokeripöydissä on tullut lunta tupaan käytännössä joka ikinen kuukausi. En ole pelatessani ollut tarpeeksi usein se säälimätön, rahaa painava itseni, joka joskus olin. Pokerissa ei voi voittaa olemalla kiva ja empaattinen, ja vastoinkäymisten myötä minusta on tullut laiskasti pelaava vässykkä. Syitä tähän on monia, ja haluan ainakin uskoa että ne johtuvat enemmän siviilielämäni ongelmista kuin varsinaisten taitojeni taantumisesta, ja nyt ne ovat todennäköisesti ja toivottavasti takana yhdessä Suomen kanssa.

Maailmanrankingini nettipokeriturnauksissa tätä kirjoittaessani on 178, laskua vuoden takaisesta on tullut 90 pykälää. Se ei ole katastrofi, mutta se on aivan väärä suunta 25-vuotiaalle pokerinpelaajalle, jonka pitäisi jo olla uransa huipulla tai pikkuhiljaa luovuttaa. Kuten sanottua, se on nyt tai ei koskaan. Wish me luck.

Kun joskus laskeudun New Yorkiin, otan toisen lennon kohti San Diegoa Etelä-Kaliforniassa. Ystäväni Bryan tulee hakemaan minut sieltä autolla, ja suuntaamme rajan yli Rosaritoon, Meksikoon. Siinä vaiheessa olen tehnyt matkaa jo 40 tuntia, ja meksikolaisen huumepoliisin tongittavaksi päätyminen ei varsinaisesti siinä väsymyksen tilassa houkuta. Kun joskus toivottavasti pääsemme perille, odottaa meitä hulppea neljän makuuhuoneen kattohuoneisto rannalla sijaitsevassa tornitalossa, jossa on isot oleskelutilat, jacuzzi ja kuntosali alakerrassa. Vuokra muuten $625 kuukaudessa, joten konkurssiin en luultavasti ihan heti mene. Lähiviikkoina on obsessiivisen pelaamisen lisäksi tarkoitus vuokrata auto ja ajella pitkin Kaliforniaa, käydä Perussa Machu Picchulla ja haastamassa paikalliset live-pokerinpelaajat, tutustua Tijuanan yöelämään ja surffata joka aamu. Ajattelin myös sivistää itseäni ja alkaa uudestaan opiskelemaan espanjaa paikallisen opettajan avulla. Tosin nyt lista pokerin ulkopuolisista asioista alkaa olemaan jo vähän liian pitkä, joten saa nähdä. Ehkä opiskelen vain 3-bet rangejeni hiomista ja muita tavallisista ihmisistä kuolettavan tylsältä kuulostavia pokerin osa-alueita.

Kuva tulevalta takapihaltani.

Muutaman metrin alapuolellani lentokoneen ruumassa makaa matkalaukkuni, suurikokoinen siniharmaa Samsonite. Siellä on lähes koko maallinen omaisuuteni, ja sitä tulen raahamaan mukanani maasta ja maanosasta toiseen vielä pitkään. Nautin jo niistä tulevista hetkistä, kun erilaisia kaavakkeita täytellessä kysytään kotiosoitetta. Voin sanoa, että sitä ei ole. Vaikka vielä vähän aikaa sitten tuntui, että enemmän kuin mistään muusta nautin kodin leikkimisestä ja peiton alla sunnuntaiaamuna hempeilemisestä, on myönnettävä että sorruin siihen sittenkin liian varhain. Olin nähnyt liian vähän, menestynyt liian vähän, jättänyt täyden potentiaalini ammatissani saavuttamatta ja matkustanut liian vähän voidakseni täysipainoisesti unohtaa itseni Ikea-kalusteiden ja jokailtaisen salkkarirutiinin maailmaan.

Juuri nyt minulla on takana kaikki tuttu ja turvallinen, edessä tuntematon. Ja taskussa pelkkä menolippu sekä tukku Meksikon pesoja hankalaksi heittäytyvien viranomaisten lahjomista varten. Voiko parempaa tunnetta olla?

Kirjoitettaessa soi Interpol - NYC