Vegaspäiväkirja, osa 1

Perjantai 26.10.

Kun herätyskello soi neljältä aamulla motellissani San Diegossa, en ole oikeastaan edes nukahtanut. Sammutin kyllä valot paria tuntia aiemmin, mutta paperinohuiden seinien läpi kuuluva meteli esti nukkumisen. Taksi kentälle, odottelua, lyhyt lento Los Angelesiin, lisää odottelua, toinen pomppu Las Vegasiin. Laskeudun McCarranin kansainväliselle lentokentälle 9:30 aamulla.

Las Vegasin lentokenttä pitää huolen siitä, että matkustaja ei vahingossakaan luule olevansa jossain muualla. Lähtöporttien vierustat, tax free-kaupat, passintarkastusjono, matkatavarahihnat ja muut alueet pursuavat peliautomaatteja. Täällä voi hävitä tuhansia dollareita ennen kuin on saanut edes laukkuaan hihnalta. Itse skippaan peliautomaatit vain todetakseni, että matkalaukkuni on kokenut kovia. Pitkäaikainen matkakumppanini ei ole menettänyt ainoastaan kahta pyöräänsä, vaan sen pohjassa on ammottava aukko, josta sisukset pursuavat ulos. Saan Deltalta $250 hintaisesta laukusta korvaukseksi $50 arvoisen lentolahjakortin. En jaksa alkaa vääntämään asiasta virkailijan kanssa enempää, vaan kannan omaisuuteni taksijonoon.

(Kaikki tämän ja seuraavan kirjoituksen kuvat on otettu liikkeessä kamerakännykällä, mikä selittää huonon kuvanlaadun. Pahoittelut.)

Saavun hotellille kello 10:30. Vegasin kaikista hotelleista olen tällä kertaa päätynyt huokeaan, kolmen ja puolen tähden Circus Circukseen. Syynä on vierailuni ajan käynnissä olevat Halloween, WSOP:n finaalipöytä ja suuret messut, jotka vetävät hotellien hinnat pilviin. Esimerkiksi Planet Hollywoodista, joka on keskitason hotelli ja josta viimeksi maksoin $79 yöltä, joutuisi pulittamaan melkein $300 per yö. On jo etukäteen selvää, että hotellihuoneessa en tule tekemään juuri muuta kuin nukkumaan, joten turha hotelliin on sen enempää rahaa syytää. Vegasista löytyy nimittäin rahalle tunnetusti muutakin käyttöä.

Circus Circus on jokseenkin ainoa Vegasin isoista hotelleista, joka on sirkusteemoineen ja hotellinsisäisine huvipuistoineen suunnattu lapsiperheille. En pysty ymmärtämään, miksi kukaan haluaisi tuoda jälkikasvuaan Vegasiin. Tytöille täällä on vaikutteina lähinnä strippareita ja niukkoihin asuihin pukeutuvia tarjoilijoita, pojille uhkapelureita ja huorissa käyviä vanhoja ukonretjakkeita. Lisäksi voisin kuvitella, että lapsien tuominen Vegasin-lomalle veisi hauskuuden aikuisten reissusta. Oli miten oli, päätän tehdä taktisen liikkeen ja maksaa $50 huoneen upgreidauksesta. Uusi huoneeni on korkeimmassa kerroksessa päärakennuksesta erotetussa 27-kerroksisessa tornissa. Järkeilen, että näin minimoin mahdollisuudet tulla herätetyksi käytävässä juoksentelevien lasten toimesta epäinhimilliseen aikaan (ennen iltapäiväkolmea).

Heitän tavarat sängylle rikkinäisestä matkalaukusta, käyn suihkussa ja pukeudun. Kello on melkein 12. Vastapäätä sijaitsevalla Venetian-kasinolla alkaa kahdeltatoista ensimmäinen turnauksista, jonka aion täällä pelata. Väsyttää niin vietävästi, mutta päätän kuitenkin raahautua paikalle. Minulta kestää melkein 15 minuuttia päästä huoneesta ulos kadulle, koska Circus Circuksen aula on uskomattoman sekava ja peliautomaatit ja -pöydät peittävät näkyvyyden. Pääkadulle eli The Stripille päästyäni totean, että Venetian ei olekaan vastapäätä vaan kahden kilometrin päässä. Sekoitin varatessani Circus Circuksen ja Treasure Islandin, enkä vaivautunut tarkistamaan asiaa google mapsista.

Saavun Venetianiin ajoissa rekisteröityäkseni turnaukseen - Vegasin turnaukset sallivat myöhäisen rekisteröinnin 2-3 tuntia alkamisajan jälkeen, jolloin pelaaja tosin saa rangaistukseksi vähemmän merkkejä - mutta lounasta en ehdi syödä. Myös aamupala jäi väliin. Näläntunne katoaa kuitenkin välittömästi, kun vihdoin pääsen pokeripöytään. Tunne on euforinen. Taas täällä, merkkipino edessä pokerinpelaajien taivaassa. Edessä lukemattomia tunteja kaikkea sitä, mitä pokerissa eniten rakastan. Vihdoinkin.

Olen varmasti ainoa alle 50-vuotias pöydässäni. Noin kahden minuutin jälkeen on selvää, että yksikään vastustajistani ei ymmärrä pokerista yhtään mitään. He ovat kaikki leppoisia ja hölmöjä stereotyyppisiä jenkkituristeja, jotka juttelevat mukavia eivätkä välitä rahasta. Euroopassa meininki on aina paljon vakavampaa. Kun jenkkipappa häviää merkkinsä, hän korkeintaan tuhahtaa ja menee oluelle. Ranskalaiset ja italialaiset taas itkevät ja protestoivat minuuttikaupalla. Tätä ennen olen pelannut Vegasissa vain kesällä, pokerin MM-kisojen aikaan. Tuolloin pelit kaikkialla ovat kovemmat, kun kaikki ammattilaiset ovat kaupungissa. Nyt täällä ei ole ketään. Pelkkiä turisteja polttamassa rahaa, ja minä keräämässä sitä. Nyt ei ole aikaa nukkua.

Kolme tuntia myöhemmin onnistun kuitenkin putoamaan turnauksesta $800 köyhempänä. Ei käynyt hyvät. Ei kuitenkaan hätää, sillä seuraava turnaus alkaa juuri sopivasti viiden minuutin kuluttua. Ostan itseni taas sisään ja sätkin neljä tuntia toista pöydällistä aivokuolleita jenkkituristeja vastaan, kunnes putoan jälleen. Nyt meni $400. Silmäluomet alkavat jo painaa aika lailla, sillä viimeksi nukuin 36 tuntia sitten jos melumotellin torkkumista ei lasketa. En voi kuitenkaan lopettaa. Kuten niin monta kertaa ennenkin, olen jo Vegasin, neonvalojen, helpon rahan ja lumepositiivisuuden sokaisema. Ja kun illan viimeinen turnauskin alkaa sopivasti seitsemältä, ostan siihenkin sisään ja maleksin taas uuteen pöytään. En muista syödä illallista.

Tuntematonta aikamäärää myöhemmin puhelimestani on loppunut akku, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä paljonko kello on. Vegasissa ajan kulkua on erittäin vaikea selvittää. Yhdelläkään kasinolla ei ole yhden yhtä kelloa missään, ja monet jopa kieltävät työntekijöitään käyttämästä kelloja. Syy on tietenkin se, että peliautomaattien, rulettien, blackjack-pöytien ja pokerihuoneiden sekaan olisi entistäkin helpompi kadottaa itsensä. Kasinoissa ei myöskään ole ikkunoita, joten uloskaan ei näe. Olen itse jo kauan sitten hyväksynyt sen tosiasian, että Vegasissa on täysin mahdotonta elää minkäänlaisessa unirytmissä. Koko kaupunki on kuin loputonta valveunta. Mikään täällä ei ole aitoa, aika ei kulje, voit tehdä mitä tahansa ilman että sitä pidetään epänormaalina. Erittäin usein jostain kasinolta ulos astuessani oletan näkeväni päivänvaloa ja törmäänkin kirkkaana loistavaan kuuhun, ja toisinpäin. Kasinon ja hotellin väliset matkat ovatkin sitten niitä ainoita hetkiä, jolloin olen kosketuksissa oikeaan todellisuuteen. Ja se todellisuus on kadulla nuokkuvia kerjäläisiä, huumekauppiaita, 24 tuntia vuorokaudessa auki olevia kauppoja ja ravintoloita, toinen toistaan pönäkämpiä turisteja, nuoria naisia joiden korot ovat korkeampia kuin hameenhelman pituus, kalliita autoja ja siirtolaistaksikuskeja. Tosipelurit ottavat huoneen samasta paikasta jossa aikovat pelata, eivätkä käy ulkona koko aikana.

En ehkä tiedä paljonko kello on, mutta pelimerkkejä minulla on. Johdan turnausta melko ylivoimaisesti, kun jäljellä on enää noin 20 pelaajaa. En ole vieläkään kohdannut yhtään vastustajaa, jota voisin pitää voitollisena pelaajana. Ikävä kyllä tämä turnaus on huomattavan paljon edellisiä pienempi, eivätkä pelissä olevat rahasummat oikein toimi motivaattorina. Olen kuitenkin jo päättänyt voittaa. Haluan voittajalle annettavan muistolaatan, nimeni taas kerran pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle ja palkinnon pitkästä iltapuhteesta. Vaikka olen luultavasti ollut ainakin 40 tuntia hereillä, minulla on taitojen lisäksi jotain muutakin, mitä vastustajiltani puuttuu. Nimittäin meille online-pelaajille tyypillinen kyky pelata pitkiä sessioita. Vastustajani haukottelevat ja nuokkuvat pöydässä. Minä juon energiajuomaa ja pudotan vastustajan toisensa jälkeen. Voitan lopulta turnauksen ja pääsen lopettamaan päivän kolme tonnia voitolla.

Huomaan ilokseni, että aurinko ei ole vielä noussut. Katselen haltioituneena neonvaloja ja kaupunkia, joka ei koskaan nuku. Otan taksin takaisin Circus Circukseen, ja hotellille päästyäni kohtaan suuria vaikeuksia huoneen löytämisessä. Adrenaliinipiikin vaimennuttua olo on muuttunut epätodellisen väsyneeksi, enkä löydä edes päärakennusta tornirakennukseen yhdistävää promenadia. Ihan sama mihin suuntaan menen, vastassa on vain peliautomaatteja, vastaan huojuvia juopuneita turisteja ja feikki-Elviksiä. Yritän seurata opasteita, mutta kierrän vain ympyrää ja tulen aina takaisin samaan paikkaan. Tällaista väsymystilaa en ole tuntenut missään muualla kuin Vegasissa, mutta täällä se on reissun oheistuote. Lopulta huoneeseen päästessäni kello on 04:30. Melkein kaksi vuorokautta täyteen.

Heitän setelit tallelokeroon, mutten jaksa edes yrittää selvittää sen monimutkaista sulkemismekanismia. Suihkussakaan en jaksa käydä. Kuukahdan suoraan sänkyyn sulkematta verhoja. Katselen viimeisillä voimillani ikkunasta kajastavia vastapäisen Stratosphere-tornin valoja. Muistan yhtäkkiä, etten ole syönyt koko päivänä. Tajuan olevani melkein yhtä nälkäinen kuin väsynyt. Päätän soittaa huonepalveluun ja tilata ruokaa. Sekunteja myöhemmin nukun huonepalvelun listaa vasten kuolaten. Takana on vasta vajaa vuorokausi, ja olen jo saavuttanut aliravitsemuksen, kuolemanväsyneisyyden ja 16 tunnin pelisession sekä laiminlyönyt suihkussa käymisen, hampaiden pesemisen, parranajon ja syömisen kaltaiset normaalit toimenpiteet. Tätä ei voisi tapahtua missään muualla kuin Las Vegasissa, kaupungissa jota vihaan ja rakastan enemmän kuin mitään muuta kaupunkia.

Kirjoitettaessa soi Placebo - Without You I'm Nothing