Peruskoulu on kaikin puolin kannatettava ja välttämätön opintie koko väestön koulutustason ja sivistyksen nostamiseksi. Pk tarjoaa varallisuudesta riippumatta mahdollisuuden syrjäisimmänkin maan kolkan nuorelle päästä opintielle.
Tähän sitten usein näyttävät nuo yhdenvertaisuuden mahdollisuudet päättyvän. Oppilaitoksen tasokkuus voi riippua monesta seikasta. Yksi tärkeä tekijä on koulun johto. Ei turhaan sanota, että jokainen koulu on rehtorinsa näköinen. Rehtorin vaikutus oppilaitokseensa on ratkaiseva, mutta hänkään ei voi mahdottomia.
Oppilaitoksen laatuun vaikuttavat suuresti myös ympäröivän asuinalueen sosiaalinen ympäristö, ennen kaikkea asujamiston sosioekonominen asema. Yleensä varakkaan väestön asuinalueilta paikalliseen kouluun saapuu opiskeluun ja koulutukseen hyvin suopeasti suhtautuvien koulutettujen vanhempien menestyviä, motivoituneita lapsia, sitä vastoin kun alempien yhteiskuntaluokkien vähemmän ansaitsevaan ympäristöön sijoittuneeseen kouluun saapuu oppilaita joiden vanhempien koulutustaso on alhainen, usein vain peruskoulupohjainen, eikä koulunkäyntiin kannusteta ja panosteta niin kuin em. ympäristössä. Jopa suoranaista kaunaa koulua kohtaan saattaa esiintyä. Oman leimansa oppilaitoksiin luo myös, jos alueella on runsaasti maahanmuuttajia sekä heidän lapsiaan.
Tämän kaltaisissa oppilaitoksissa peruskoulun opetussuunnitelman mukaisen koulutuksen läpivienti ja jonkinlaisen tason ylläpitäminen voi olla hyvin haastava tehtävä ns. eliittikoulun ja muun koulun ero saattaa olla kuin valokuvan positiivilla ja negatiivilla, niin erilaista voi koulujen toiminta käytännössä olla.
Kun jossain koulussa monta huonoon suuntaan vaikuttavaa tekijää kohtaavat: koulun heikko johtaminen (mikä luo mahdollisuudet erilaisille vaikuttajille ja ”vallantavoittelijoille”), opettajakunnan näennäisliberaalit ja lepsut, käytännölle vieraat näkemykset arkipäivän rutiinien käytännöistä, ympäröivän asujaimiston alhainen koulutustaso, oppilaiden keskuudessa suuri määrä hyvin monenlaisen taustan omaavia maahanmuuttajia, joiden joukossa voi olla erittäin vieraista kulttuureista tulevia oppilaita, joista joillekin meikäläinen kirjaimistokin on vieras.
Näistä seikoista johtuen oppilaitoksen ”toimintakulttuuri” voi muodostua opiskelun kannalta hyvinkin vaativaksi. Opiskeluun voidaan suhtautua hyvin välinpitämättömästi, myöhästely muodostua enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi, lintsaus on tavallista, opiskelutarvikkeiden mukanaolo satunnaista. Koulun välineistöä rikotaan sumeilematta esim. ikkunoita rikkoa vuoden aikana jopa parin kymmenen tuhannen arvosta. Jopa wc:n ovet vandalisoidaan, eikä niitä saada korjatuiksi pariin vuoteen. Pienimuotoisia tulipaloja saattaa olla jopa kaksi päivässä jne. jne.
On selvää, ettei tällaisissa oppilaitoksissa saavuteta tuloksia joihin ”paremmalta pohjalta” lähtevät koulut yltävät. Usein yhden luokankin sisällä oppimistulokset näkyvät Gaussin käyrän ylösalaisin kääntyneessä versiossa, luokka polaroituu hyviin ja heikkoihin, keskiryhmä katoaa.
Menneinä vuosikymmeninä matematiikassa oli käytössä ns. tasoryhmät, joihin oppilaat jaettiin kykyjensä mukaan. Tämä soi ainakin parempaan ryhmään sijoittuneille hyvät mahdollisuudet tasokkaaseen opiskeluun ja sitä myötä mahdollisuuden myös hyviin oppimistuloksiin ja ennen kaikkea erinomaiset valmiudet jatko-opintoihin. Järjestelmän heikkoutena pidettiin sitä, että alimman tason matematiikan opiskelijoiden tie matemaattisiin jatko-opintoihin oli poikki.
Nykyään tasokursseja ei enää sallita ja siksi luokat voivat olla hyvin heterogeenisiä, etenkin kun nykysuuntauksena on integroida aiemmin erityisopetuksessa olleet oppilaat ”normiluokkaan”.
Tasokurssien kieltoa ja oppilaiden jaottelua kierretään oppilaitoksissa enemmän tai vähemmän ns. erityisluokilla. Tällaisilla erityisluokilla esim. ”matikkaluokilla”, joille pääsee alakoulun kuudennen luokan jälkeen tehdyn hakemuksen ja karsinnan kautta, suoritustaso ylittää yleensä huomattavasti rinnakkaisluokkien saavutukset.
Itseään kehityksen kärkenä pitävät ”uudistajat” ovat tässä yhteydessä debatoineet tietotekniikan kaiken oppimisen ja etenkin matematiikan oppimisen käänteentekevästä vaikutuksesta. Näitä ”uudisraivaajia” on nähty vuosikymmenten aikana milloin minkin teknisen laitteen puolesta puhumassa. Kuitenkin matematiikan opiskelu ei vaadi kuin kynän, paperin, oppikirjan, rauhallisen tilan ja aikaa sekä ennen kaikkea työtä. Vanha totuus ”laskemaan oppii laskemalla” pätee edelleen.
Vuosia sitten Helsingin Yliopiston matematiikan professori Kari Astala ja yli 200 muuta yliopistojen ja korkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen matematiikan opettajaa julkaisivat laajan kirjoituksen Helsingin Sanomissa matematiikan opetuksen nykytilasta sekä Pisa-tutkimuksen tavoitteista ja tuloksista.
Seuraavassa esitän joitakin poimintoja ja referaatteja kirjoituksesta.
Kirjoituksen tärkein sanoma oli, että peruskoulussa ei saavuteta lukion ja myöhempien jatko-opintojen vaatimia matematiikan taitoja.
Toinen kirjoituksen pääkohdista koski Pisa tutkimuksen tuloksia, tavoitteita sekä sitä miten ko. tutkimuksen tulokset on julkisuudessa ymmärretty.
Kirjoittajat väittävät että uusien opiskelijoiden matematiikan taidot ovat ”dramaattisesti heikentyneet”. Perusteina allekirjoittajat esittävät kaksi esimerkkiä.
Laajan vuonna 1999 tehdyn Timss-tutkimuksen mukaisesti suomalaiset koululaiset menestyivät algebrassa ja geometriassa keskimääräistä huonommin. Tämä on merkittävä seikka, sillä algebra on peruskoulun jälkeisten opintojen kannalta matematiikan keskeisin yksittäinen osa-alue.
Toinen huolestuttava seikka on se, että viime aikoina ylioppilaskokeiden matematiikan pisteiden hyväksymisraja on jouduttu laskemaan hälyttävän alas ettei hylättyjen ylioppilaskokelaiden määrä nousisi kohtuuttoman suureksi. Jopa kuusi pistettä 60:stä on riittänyt kokeen läpäisemiseen.
Miksi sitten Pisa tutkimus antoi menneinä vuosina niin hyvät tulokset?
Pisa tutkimuksessa mitattiin arkielämän matematiikan taitoja, lähinnä eräänlaista matematiikan lukutaitoa.
Tämä myös myönnetään raportissa selvästi.
Tehtävät olivat yksinkertaisia numeerisia laskuja, pikku ongelmia tai päättelyitä, tilastollisten graafisten esitysten tarkastelua, tilanteiden arviointia, joissa on oleellista luetun tekstin ymmärtäminen. Algebrasta ja. geometriasta ei oikeastaan mitään.
Tehtävät olivat tutkimuksen tavoitteiden mukaisia, arkielämän taitoja oli tarkoituskin tutkia.
Arkielämän taidot ovat varmasti arvokkaita mutta eivät riittäviä yhä voimakkaammin matematiikkaa hyödyntävässä maailmassa.
Peruskoulussa pitäisi oppia matematiikan perusasiat, joiden varaan voidaan myöhemmin rakentaa lisää. Laskimen käyttökään ei muuta tilannetta. Vaikka laskin laskisikin murtoluvuilla, myös käsin laskeminen on osattava, koska se on algebrallisten lausekkeiden käsittelyn pohja.
Kunnollista matemaattista pohjaa tarvitaan etenkin teknillisillä ja luonnontieteellisillä aloilla, biologia mukaan luettuna. Pisa tutkimus kertoo hyvin vähän tästä pohjasta, joka tulisi luoda jo peruskoulussa.
Siksi olisi ehdottoman tarpeellista, että tulevaisuudessa maamme osallistuisi myös niihin kansainvälisiin arviointeihin, joissa arvioidaan jatko-opintojen kannalta keskeisten matematiikan taitojen hallintaa.
Jo vuoden 2010 keväällä huolestuneet yliopisto ja lukio-opettajat kirjoittivat HS:ssa mielipideosastolla aiheesta nimellä ”Oikea matematiikka takaisin peruskouluun”. He pelkäsivät, että ”koulumatematiikkaa ollaan lopullisesti latistamassa kaikenlaisten kompakysymysten parissa puuhailuksi” minkä oletetaan tuovan menestystä Pisa-kisassa. Tämä ei kirjoittajien mukaan ”anna pohjaa oikealle matematiikan opiskelulle”. Kirjoittajien mukaan ”tasoryhmien poisto vei peruskoulun matemaattisen tason jyrkkään laskuun. Siitä seurasi alamäki lukiossa ja edelleen korkeakouluissa matematiikan taitoja vaativilla aloilla”.
Peruskoulua on myös sanottu tyttöjen kouluksi, poika syrjiväksi ja välinpitämättömäksi heidän myöhäisempää henkistä kehitystä kohtaan. Poikien tyttöjä hitaampi kehitys varmaankin totta, mutta siitä, etteikö pojille koulussa riittäisi kiinnostuksen kohteita voidaan olla eri mieltä. Peruskoulu kyllä tarjoaa pojillekin mahdollisuuden osoittaa osaamistaan useilla opintojen alueilla myös ns. taito- ja taideaineissa, kun he vain siihen tarttuvat (liikunta, tekninen työ, musiikki, kuvataide, ilmaisutaito, luonnontieteiden laboroinnit), eli mahdollisuuksia kyllä on.
Espoossa eräs koulu yläkoulun osalta lakkautettiin (tiettävästi) edellä kuvattujen ongelmien johdosta, koska vanhemmat (alkuperäisväestö) sijoittivat lapsensa muihin kouluihin eli äänestivät jaloillaan. Tällainen menettely saattaa tulevaisuudessa toistua muuallakin pääkaupunkiseudulla, kun vanhemmat alkavat pelätä Tukholman esikaupunkien tapahtumien leviämistä lähivuosikymmeninä myös meille.
Aivan kuten julkisuudessa on esitetty, peruskoulusta vastaavat ovat tuudittautuneet PISA:n auvoon, suostumatta näkemään pk:n kiistattomia heikkouksia ja piileviä ongelmia. Tämä tietysti on osittain ymmärrettävää, hyvästä suorituksesta on saatava nauttia ja olla tyytyväinen saavutetuista hyvistä tuloksista. Mutta tässä on vaarana, että ”kehitys päättyy tyytyväisyyteen”, ja pk. taantuu ja jää ajastaan jälkeen.
Siis Quo Vadis peruskoulu?
Frofessori Kari uusikylä kirjoitti aikoinaan HS:ssa ”Koulussa ei voi rakentaa tyhjän päälle”. Tämä pitää yhä paikkansa.
Useat tekijät vaikuttavat siihen miten ja millainen koulu meillä on. Peruskoulussa opitaan perusasiat hyvin monesta oppiaineesta. Tämän varmistamiseksi pk. on yhä enemmän integroitava osaksi koko yhteiskuntaan (koulu on edelleen yhteiskunnan suhteellisen irrallinen ja ulkopuolinen organisaatio). Työelämä ja sen edellyttämä osaaminen on eräs koulutuksen tärkeimpiä päämääriä. Työelämään tutustuminen on yksi keino, minkä merkitystä on edelleen kehitettävä esim. oppisopimuksen kautta (tämä erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien tuhansien nuorien yhteiskuntaan integroimiseksi). Myös lahjakkaille oppilaille on tarjottava mahdollisuus edetä muita nopeammin ja opiskella oppilastovereitaan perusteellisemmin ja syvällisemmin mieleisiään aineita.
Työelämän tarpeiden huomioimisen ohella koulun tulee tarjota kaikille mahdollisuudet kulttuuriseen ja sivistykselliseen persoonallisuuden kehittymiseen.
Riittävä rahoitus on kaiken edellytys, mutta rahakaan ei ole kaikki kaikessa. Vähintään yhtä tärkeää on henkinen asenteen muutos. Peruskoulun on oltava mahdollisuus, nimensä mukaisesti siellä on tarjottava ne perustiedot ja taidot, joita lukuisille eri elämänalueille myöhemmin suuntaavat nuoret tarvitsevat jatko-opinnoissaan.