Blogi

Se on niin suuri. Se ei välttämättä tee onnelliseks, mutt se helpottaa elämää kummasti, kun taskunpohjalta löytyy muutama ylimääränen kolikko. Ja olishan se kiva saada jotain säästöönki. Mulla on suuria toiveita ja unelmia, joiden toteuttaminen on lähes täysin rahasta kiinni.

Oma asunto on yks suurimmista haaveista. Olis myös kiva, jos joskus pääsis matkustelemaan ympäri maailmaa. Euroopasta olis hyvä alottaa, vaikka Italiasta tai Briteistä, kun siellä on kavereita. Ja olishan pikkusiskoo ja nuorempaa veljeäkin kiva käydä Ruotsissa moikkaamassa. Haluaisin alottaa harrastamaan vaikka mitä. Kickboxing, jousiammunta, kitaran soitto, valokuvaus... Mutt varusteet ja jäsenmaksut ei oo niitä halvimpia. Polkupyöräkään ei olis pahitteeks, ei tarvis kävellä baarista kotiin.. Ja musiikkifriikin levykokoelma ei taida olla koskaan täydellinen.. ;)

Oma tietokone olis kiva. Eikä pelkästään tyhjänpäiväseen surffailuun. Mä haluan mainosalalle töihin, AD:n työ on SE työ. Mutt mun tarvii vielä opetella kuvankäsittelyä ja niiden tiettyjen ohjelmien osalta olis hyvä osata edes alkeet. Markkinoinnin tradenomi kun ei koulutuksensa puolesta tunnu olevan pätevä mihinkään työhön... ja kokemusta on vaikee saada jos ei pääse töihin. Omalla koneella mä voisin alottaa myös pari projektia, jotka on pyöriny mielessä jo ainaki vuoden verran..

Siispä taas tänään kirjotan ainaki 5 työhakemusta, jos vaikka joku vahingossa tärppäis. Ja jos tärppää, niin sit pitäis tulla rahaakin.. Sormet ja varpaat ristissä.

"Don´t try to fix me, I´m not broken."
Twisted angel

Jokunen vuosi takaperin mulla oli teoria miehistä. En muista enää ihan tarkkaan yksityiskohtia, mutta periaate oli se, että kaikki miehet on kusipäitä. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jos en ihan väärin muista niin tän teorian mukaan miehet oli jaettu kuuteen ryhmään. Ylimpänä oli vastustamattomat kusipää ja ravintoketjun alapäässä oli yhdentekevät kusipää. Jossain keskivaiheilla oli kaveri-kusipäät. Muita ryhmiä en sit muistakaan, niillekin oli ihan omat nimityksensä. Tää oli periaatteessa ihan toimiva teoria. :)

Mistä tää nyt tuli taasen mun mieleeni..? Lauantaina pitäs mennä sedän 40 -vuotissynttäreille ja sinne tulee taas puolen sukuu. Siinä sitten saa vastata kaikkiin niihin perinteisiin ja ni-iiin ärsyttäviin kysymyksiin, kun jokanen sukulaisista tulee utelemaan (ja kaikki tietysti eri aikaan): mitä sulle kuuluu, ootko töissä jossain tai koulussa, joko sulla on joku mies, ai ei vai... No ei! En pidä mitään kiirettä sen elämäni miehen (sen vastustamattoman kusipääni) suhteen. Se tulee jos on tullakseen. Ei nimittäin kiinnosta takertua siihen ensimmäiseen vastaantulevaan kakslahkeiseen, mennä naimisiin ja hommata talo ja lapsia ja sit kymmenen vuoden päästä huomata, etten rakasta kyseistä tyyppiä pätkääkään ja kuitenki on tuhlannu elämänsä parhaat vuodet sen kanssa.

Ei, ei ja ei. Toinen setä kysyi multa joitakin vuosia sitten, että koskas mä sit meinaan mennä naimisiin. Totesin siihen, että vaikka sit viidenkympin villityksissäni ja adoptoin sit kaks pientä, sievää tummaa lasta (Oikea sana, jota käytin oli mulattimuksu, mutta joku saattais tuomita mut rasistiks siitä hyvästä ja osuis tuomiossaan täysin väärään..). Kyseinen setä alkoi laskemaan, ett kuinkas vanha hän on sit, ku meitsi on viidenkymmenen, tuli laskelmissaan lopputulokseen 75 -vuotta ja totes, että "Sovittu!". Hän on siis sillon sit tulossa mun häihin.. ;) Mä olen kyllä tehny brittiläisen kaverini Philin kanssa sopimuksen, ett jos me ollaan molemmat vielä nelikymppisinä sinkkuja, niin me mennään keskenämme naimisiin. Ihan hyvä diili.. =)

Toisin ku ne ehdokkaat, jotka mua on viime aikoina matchannu täällä cityn sivuilla. Mikä kumma siinä on, että meikäläinen miellyttää kaikkia vanhoja patuja? Kun mä en sit lämpee lainkaan. Mä oon aina pitäny nuoremmista miehistä ja vaikka itelläni tota ikää onkin kertyny, niin olo on ku oisin just vasta täyttäny 20. Ja sit meitsin sydän vasta lyökin tyhjää, ku vastaan tulee semmonen takkutukkanen peikkopoika, jolla on rock sydämessä niinku mullaki.. Ja vaikka se mahdollisesti pukeutuukin risasiin farkkuihin, new rockin kenkiin ja näyttää olevan niin kovaa jätkää, niin siinä on myös se pehmee puoli. Eikä se oo tyhmä! Vaikka oliski basisti.. ;) Ja risoista farkuista ja takkusesta tukasta huolimatta se näyttää syötävän hyvältä. Ja se saa mut nauramaan. Jo pelkkä ajatus siitä saa mut hymyilemään ja mä oon siitä ihan pirun ylpee vaikk se tekis mitä.. Mä uskon ja luotan siihen. Sen ihmisen seurassa mun hartiat tipahtaa kymmenen senttiä alaspäin ja mä voin olla täysin oma itteni. Mä tunnen olevani kotona.

Ja ei, mä en nyt viittaa kehenkään tiettyyn ihmiseen vaikka tää kuvaus sopiikin yhteen tai useempaanki tyyppiin melkosen hyvin. Mua on siunattu elämässäni ihan sairaan hyvillä kavereilla, joista moni täyttää useet noista edellämainituista piirteistä. Ja vaikka tossa olikin ulkosia ominaisuuksia mainittu, niin kyllä ne tärkeimmät ominaisuudet alkoi vasta lauseesta "Ja se saa mut nauramaan". Ja itse asiassa, jos ulkosista ominaisuuksista pitää puhua, niin sanottakoon, ett mä kiinnitän yleisvaikutelman saatuani ensimmäiseks huomioni käsiin. Niistä näkee niin paljon.. Ja mielikuvista tärkein taitaa olla se, voiko ne kädet kuvitella omalle iholleen.. ;)

Tähän onki hyvä lopettaa tältä erää. Kyllähän tässä taas jo tulikin asiasta ja asian ulkopuolelta.

Fine young cannibal ;)

Täällä taas tylsistyn jumalan selän takana faijan luona. Eihän se tietenkään oo faijan vika, mua vaan alkaa tympimään tää toimettomuus. Ongelma ei oo niinkään se, etten osais laikotella, vaan siinä, että on liikaa aikaa ajatella. Nytkin mielessä on jo useita aiheita mistä voisin kirjottaa stooria blogiin. Viittis vaan alottaa jostain. No, tänään lähtee ainaki yhdestä aiheesta. Otsikostahan tota voi jo jotain päätellä.

Kuinka paljon sitä voikaan mahtua vitutusta yhteen vuoteen?! Tää vuosi on ainaki alkanu oikein kunnollisella annoksella. Tammikuussahan se jo alkoi. Olin työvoimakoulutukseen kuuluvassa työharjottelussa. Harjottelun ideana oli, ett kurssin jälkeen saatais vakituinen työpaikka sieltä missä on harjottelu suoritettu. Vaan enpä sit saanu jatkaa. Se vitutti monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että työ itsessään oli ihan mukavaa. Sopivan itsenäistä ja kuitenki sai olla ihmisten kanssa tekemisissä. Vaikka eihän se tietenkään ollu suoraan mun koulutusta vastaavaa, mutt kuitenki. Työilmapiirissä oli kyllä parantamisen varaa. Ei muuten, mutt pomossa tuntui olevan hiukan snobin vikaa. Ja ahdasmielinenki vielä. Meni hermot ku valituksia tuli millon mistäki pikkuasiasta. No, tietysti asiassa vitutti sekin, että se raha olis tullu tarpeeseen, samoin työkokemus.

Helmikuu meni muuten suhteellisen mukavasti, mitä nyt pientä sairastelua. Flunssa ja kurkku kipeenä. Tietysti persaukisena olo vitutti, mutt toisaalta harjottelupaikasta eroon pääsy tuntui myös tietynlaisena helpotuksena. Työhakemusten kirjottaminen otti aivoon, koska niiden kirjottamiseks oli raahauduttava keskustaan tietokoneelle, kun en omista omaa. Se taas tiesi aina rahanmenoa. Helmikuussa olis myös ollu muutama keikka, jonne olis ollu kiva mennä, mutt onhan noita nyt ennenki jääny näkemättä..

Maaliskuussa alkoi jo tympimään jatkuva kotona nysvääminen. Hakemuksien kirjottaminen ja ne kieltävät "kiitos osoittamastasi kiinnostuksesta, mutta tällä kertaa emme päätyneet valinnassamme sinuun"-vastaukset rasitti jo ihan tosissaan. Ja baarissa, niin kivaa ku kavereita onkin aina nähdä, stressiä lisäs se jatkuva laskeminen, ett otanko vielä yhden oluen, onko varaa mennä bussilla/taksilla kotiin vai täytyykö taas kävellä. Lisäks tuntui hyvin vahvasti siltä, etten edisty "pojan" kanssa lainkaan. Enkä suuremmin edistynykkää.

Huhtikuussa pääsin peräti työhaastatteluun. Se olis ollu unelmapaikka, mutt taaskaan valinta ei osunu meikäläiseen. Arvatkaa vituttiko! ;) ***tana! Mutsin känniset haistattelut ei myöskään hirveesti auttanu huhtikuun vitutuksesta paranemiseen. Lisäks iski kuun puolenvälin tienoilla hirvee depis, kun alkoi todellisuus iskeä tajuntaan. Ei vieläkään töitä, kesä lähestyy, kaikki festarit, Mötleyn konsertti jne.. Soitin entiseen työpaikkaan, jossa oon ollu monena kesänä aikasemmin, ajattelin, että se nyt on ainaki varma paikka kesäks, kun ei niiden tarvi enää pahemmin sitä hommaa opettaa ja kiire tuntuu tehtaalla olevan koko ajan.. Tuntui pahalta ajatella, että oon kesän pois kaupungista, mutt suurempi paha olis kuitenki kesä peruspäivärahalla. Kaverit kertoo festarikuulumisia/kännireissuista jokilaivalle sen ja sen tyypin kanssa ja ite joudut istumaan kotona, kun ei yksinkertasesti oo varaa lähteä mihinkään.

Nyt on toukokuu. Ei vieläkään töitä. Eikä rahaa. Taitaa jäädä Mötleyn konsertti toistamiseen väliin. Ellen sit voita lippua RadioRockista.. eikä mulla oo koskaan ollu niin hyvä mäihä, ett voittaisin missään arvonnoissa. Sen takia mä en lottoakaan... Toi Mötley on tällä hetkellä yks pahimmista vitutuksen aiheista. Muitakin toki löytyy.. Ei oo helppoo. Mä toivon ja odotan, ett pian tulis hetki, jollon mun elämä olis muutakin ku pelkkää selviytymistaistelua. Mulla on suuria unelmia ja toiveita. Ja kaikki tökkii vaan sen takia, ett mulla ei oo töitä eikä rahaa.

Onhan mulle toki tapahtunu tänä aikana hyviäkin juttuja, kaverit yhtenä suurimmista. Olishan tänki jutun voinu kirjottaa semmoseen yltiöpositiiviseen tyyliin, mutt ehkä ei kuitenkaan tänään.. Sitä paitsi toi otsikon vitutusjatkumokin kuulostaa paljon vakuuttavammalta tollasena kun jos se olis joku halvatun onnellisuusjatkumo. Kuka muka jaksaa olla jatkuvasti onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä?! Repikää siitä ajatuksia.. Menen jatkamaan nyt rajoitettua elämääni toivoen, että joskus ne rajoittavat ketjut katkeaa..

Alice in chains