[B]Coco avant Chanel[/B]
Ohjaus: Anne Fontaine
Pääosissa: Audrey Tautou, Benoît Poelvoorde, Alessandro Nivola
[I]Elokuva[/I]
[B]Coco Chanel & Igor Stravinsky[/B]
Ohjaus: Jan Kounen
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Anna Mouglalis, Elena Morozova
[I]Elokuva[/I]
[B]Coco Chanel[/B]
Axel Madsen
[I]Kirjallisuus[/I]
Chanelin muotitalon satavuotissynttäreitä juhlistaa kaksi [B]Gabrielle ”Coco” Chanelista[/B] tehtyä elokuvaa sekä Otavan uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1991 kirjoitetusta elämäkerrasta.
Mademoiselle Chanelin elämäkerran kirjoittamisen täytyy olla erittäin epäkiitollinen tehtävä. Hän nimittäin yritti kaikin mahdollisin keinoin salata menneisyytensä (mm. lahjomalla veljensä eläkkeelle, jottei näitä löydettäisi ja yhdistettäisi häneen), ei puhunut henkilökohtaisista asioistaan ja valehteli erittäin paljon.
Chanelin ihon alle ei päästä elokuvissa eikä kirjassa. 12 tunnin Coco-intensiivikurssin jälkeen en edelleenkään tiedä, mitä Chanel tunsi, mitä hän ajatteli tai mitkä olivat hänen motiivinsa. Kirjan 400 sivusta ainakin sata on turhaa taustoitusta, pitkäpiimäistä maailmansotien käänteiden selostusta ja turhanpäiväisten tuttavien henkilöhistorian kertausta. Materiaali on selvästi loppunut kesken, eikä kirjailija ole tehnyt juurikaan haastattelututkimusta, vaan referoinut jo aiemmin kirjoitettua. Miksi Chanel kohteli alaisiaan julmemmin kuin [B]Anna Wintour[/B], mutta maksoi mukisematta kavereidensa vieroitushoidot? Kirjasta saa kyllä selville, mitä Chanelin elämässä tapahtui, mutta ei sitä, kuka muodin suurnainen todella oli.
[I]Coco avant Chanel[/I] on elokuva Chanelin nuoruusvuosista, ajalta, jolloin hän ei vielä ollut muoti-ikoni. Chanel ei ollut nuorena kuuluisa, koska hän ei ollut tehnyt mitään kiinnostavaa. Siinä onkin elokuvan ongelma. Elokuva alkaa orpokodista (myöhemmin Chanel kielsi olleensa orpo), jonka karun, luostarimaisen estetiikan väitetään myöhemmin vaikuttaneen Chanelin tyyliin. Hän ei koskaan sietänyt krumeluureja. Seuraa ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka on nähty kirjoissa ja kankaalla tuhansia kertoja: köyhä tyttö laulaa kabareessa, hänet bongaa rikas mies, tyttö muuttaa miehen elätiksi, ei ole onnellinen, löytää elämänsä rakkauden, menettää tämän, nousee omille jaloilleen. Huokaus.
Perään on pakko katsoa [I]Coco Chanel & Igor Stravinsky[/I], joka jatkaa siitä, mihin edellinen leffa jäi. Asetelma on kääntynyt: nyt Chanel onkin mesenaatti, joka poimii venäläisen säveltäjän siipiensä suojaan. Taiteilijat aloittavat suhteen Stravinskyn vaimon nenän alla. Leffassa ollaan [B]Mads Mikkelsenin[/B] karisman varassa. Ei [B]Anna Mouglaliskaan[/B] huono ole, mutta Chanel oli tyyppinä niin etäinen, että olisi virhe esittää hänet muuna kuin kylmänviileänä bisnesnaisena.
(Miksi muuten Mikkelsen, ihana mies ja upea näyttelijä, on kaikissa rooleissaan hikinen ja klähmätukkainen? Paitsi Pusherissa, jossa hän on kalju.)
Molemmat leffat ovat rakkaustarinoita. Mutta miksi? Muodin merkittävin nainen olisi ansainnut elokuvan, joka kertoo hänen työstän ja elämästään, ei muutamasta miesjutustaan. Stravinsky ei ollut Chanelin merkittävin tai pitkäaikaisin rakastaja, ei myöskään [I]Coco avant Chanelin[/I] sympaattisin hahmo, mesenaatti [B]Étienne Balsan[/B] ([B]Benoît Poelvoorde[/B]) (joka elokuvassa on jostain syystä kuvattu setänä, vaikka mies oli oikeasti Chanelia vain kolme vuotta vanhempi).
Jos Cocon tarina on pakko kertoa miesten kautta, olisin mieluummin katsonut elokuvan hänen natsiupseerirakastajastaan. Kun 60-vuotiaan Chanelin päätä vaadittiin sodan jälkeen pölkylle natsien kanssa vehkeilystä, hän vastasi kuulustelijoilleen
”Minun ikäiseltäni naiselta ei voi odottaa, että hän katsoo miehen passia, jos hänellä on mahdollisuus rakastajaan”.