Ihan pimeetä

Dinner in the Dark
Ruoka, äänitaide

Vuonna 1998 perustettiin Zürichiin Blindekuh, maailman tiettävästi ensimmäinen pimeä ravintola. Idis on se, että asiakkaat ruokailevat pimeässä ja tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Pienoisen buumin myötä Dans le Noir avattiin Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Barcelonassa, Unsicht-Barit Saksasssa, O. Noirit Kanadassa ja Opaquet Yhdysvalloissa.
Nyt Baltic Circle -teatterifestivaali toi elämyksen yhdeksi illaksi Helsinkiin. Monet mainituista ravintoloista kampanjoivat näkövammaisten asialla ja haluavat tutustuttaa asiakkaansa näkövammaisten arkeen. Farangissa vakitarjoilijat varustettiin pimeänäkölaittein.

Tiesin, että ravintolasalissa olisi pimeää, mutta en ollut tajunnut, että pimeys on ihan oikeasti aivan läpitunkematonta. Otan tarjoilijani Juulin olkapäästä kiinni, seuralaiseni minun olkapäästäni ja lähdemme kolmena pienenä elefanttina marssimaan, tai pikemminkin kompastelemaan, kohti pöytäämme. Juuli ohjaa käteni ruokailuvälineille ja viinilaseille. Sitten jäämme yksi, iiks!

Ensimmäinen ajatus on, tietenkin, mitä kaikkea jännää ravintolassa voi tehdä, kun kukaan ei ole näkemässä. Intiimi hetki kumppanin kanssa? Ruokasota? Villejä ideoitamme hillitsevät tarjoilijoiden pimeänäkölaitteet (vaikka Juuli myöhemmin kertookin, että laitteillakin näkee hyvin huonosti ja lisäksi yksi kolmesta laitteesta hajosi kesken kattauksen) ja ympäri salia ripotellut mikrofonit, jotka äänittävät ruokailun ääniä osaksi äänitaideteosta. Saliin mahtui noin 35 ruokailijaa, joista noin 32 on naisia. Ulkkareita on hyvä prosentti. Puheensorina on kova ja taustalla soiva Kimmo Modigin Kutsumaton vieras –ääniteos hukkuu ravintolan hälinään.

Tuodessaan annoksia Juuli kertoo, mitä seuraavaksi on luvassa. Alkuun tempehiä betel-lehdellä sekä osteri, pääruuaksi pienet annokset lohta ja banaaninkukkaa, possua palmusokerin kera ja lammascurrya. Lopuksi vielä mangoa ja makeaa riisiä.

Ruoka on mainiota. Olen varma, että se on myös kaunista. En täysin osta järjestäjien ajatusta siitä, että pimeässä makuaisti jotenkin virittyisi äärimmilleen ja visuaalisten ärsykkeiden poistuessa ruokaan voisi keskittyä tarkemmin. Oheistoiminnot, joihin ei normaalisti kiinnitä huomiota – haarukan löytäminen, viinilasin hapuilu ja ruuan kuljettaminen kunnialla suuhun asti – vaativat yllättävän paljon huomiota. Pimeässä ruuan tuoksu ja rakenne tulee toki analysoitua tarkkaan. Ruuassa on sattumia, joita en tunnistaisi edes silmät auki, esimerkiksi golfpallomunakoisoja. Arvailu on osa kokemusta, vaikka Juuli kysyttäessä kertoikin ruuan tarkan koostumuksen. Meidän on pakko luottaa Juuliin – hän voisi kantaa eteemme mitä hyvänsä ja me nielisimme kyselemättä.

Kahden tunnin kuluttua kömmimme ravittuina ja tyytyväisinä siristellen valoon. Ajantaju on pettänyt. Kokemus oli jännä ja hauska, mutta ei erityisen, no, silmiä avaava. Se oli syömistä pimeässä. En sotkenut!