Isovanhempien itsemurha

”Lokakuun 13.päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan. - -. Heidät löydetään vuoteestaan käsi kädessä.- - Onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt nyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan?”

Muutama viikko sitten vietettiin holokaustin muistopäivää (ainakin Simpsons-kalenterin mukaan). Minua juutalaisvainot,karmea Hitler, Anne Frankin päiväkirja ja mustavalkoiset keskitysleiridokkarit ovat kiehtoneet aina. Kuinka ihminen voi tehdä niin raakoja tekoja? Ja vielä kummallisempaa: Kuinka kaiken kauheuden ja vihan kokeneet ihmiset pystyivät säilyttämään ihmisyytensä, ja jatkamaan lopulta elämäänsä?

Johanna Adorian oli vasta 15-vuotias, kun hänen isovanhempansa löydettiin vuoteestaan kuolleina. He olivat päätäneet riistää henkikultansa kulta käsipuolessaan. Jos sota oli jotain heille opettanut, niin ainakin sen, että ilman rakkautta mikään ei tunnu miltään. Mielummin siis kuolema, kuin väistämättä edessä häämöttävä yksinäisyys. Ihanan dramaattista, jos mikä!

Adorian oli isovanhempiensa vetäisystä yhtä ihmeissään kuin muukin suku. Ja jos ollaan oikein hämillään, yleensä lopputuloksena syntyy kirja. Adorian syöksyy esikoisteoksessaan isovanmpiensa elämän koukeroihin. Juutalaisuuden ytimeen, illalliskutuihin, aviorikoksiin ja itsemurhasuunnitelmiin.

Teoksesta käteen jäi avioparin elämä, mutta ennen kaikkea kirjailijan oma kasvukertomut. Isovanhemmat johdattivat Adorian oman minuutensa lähteille. ”Onko tyypillisen juutalaista?” kysyy kirjailija, vaikka oikeasti hän tarkoittaa: ”Onko tämä tyypillistä meidän perheelle? Onko tämä normaalia minulla?”. Ja se kysymys, jos mikä, on varmasti käväissyt joskus jokaisen mielessä...