Heräsin aamulla ikkunani alta kuuluvaan kovääniseen sadatteluun. Rappukäytäväsiivooja oli tehnyt ällistyttävän löydön – portaikosta oli löytynyt tyhjä pillimehupurkki. Vähemmästäkin sitä hermostuu, ja silloin tosiaan kannattaa huutaa vähintään taloyhtiön hallitus hätäistuntoon. Roskat, nuo siivoojan pahin vihollinen.
En lähtenyt selvittämään pillimehun mystistä ilmestymistä, mutta uskaltauduin sentään kurkistamaan ikkunasta. Jo pelkkä naisen ääni oli luonut ennakko-oletuksen, joka kertoi vastassa olevan 60-luvun elokuvista tutun työläisnaisen, jonka lanteet keikkuu ja huivi kiristää likaista tukkaa. Todellisuus vastasi aavistustani niin hyvin, että oli pakko pyyhkäistä vielä viimeisetkin unohiekat silmistä. Tuntui sille, kun tuo karikatyyrinen hahmo olisi pompannut sisäpihalleni suoraan Kaupunginteatterin lavalta.
Ruotsalaisen dekkarin nousutähti Jens Lapidus on nähnyt työssään puolustusasianajajana paljon erikoisia ihmiskohtaloita. Kirjoihinsa hän kuitenkin pyöristää noiden ihmisten särmät, lieventää tekojen kauheudet ja pehmentää juonikaavion. Lapiduksen mukaan tosi elämä on niin hurjaa, että jos sen laittaisi kirjankansiin, pidettäisiin tarinoita epäuskottavina. Siivojalleni olisi luultavasti tehty paperiversiossa täysin samoin. Totuus...no sehän on oikeasti tarua ihmeellisempää.
Nikki Sixxsin Heroiinipäiväkirjaa hehkutetaan usein esimerkkiteoksena, kun halutaan puhua uskomattomista tositarinoista. Vielä hurjempi elämä löytyy kuitenkin Anthony Kiedsin elämästä kertovassa Arpikudos: Red hot chili peppers –kirjasta. Kun teoksen ensimmäisissä luvuissa isä on opettanut pikkupoikansa huumeiden antoisaan maailmaan, ja lainannut vielä tyttöystäväänsä – kunnon isän tavoin – poikansa henkilökohtaiseksi seksiopettajaksi (käytännön työstöllä), voi jo arvata, kuinka villiksi meno on kehkeytynyt siinä vaiheessa, kun söpöliini Anthony on viisitoistavuotias. Voisi luulla, että Antti Tuiskun elämäkerta ei pääse aivan samalle tasolle.Tosin voinhan olla väärässä, julkaisuun on vielä hetki...
Miltä oma elämäsi näyttäisi kansien välissä? Olisiko se edes julkaisukelposta, saisiko mummo sen joululahjaksi?
1 kommentti
Anonyymi
6.8.2010 12:19
Mun elämä on ollut aika värikästä. Olen sanontukin joskus kun joku uusi ihminen on alkanut kysellä taustoja että jos mä alan jotain kertomaan se kuulostaisi ennemminkin keksityltä kuin todelta. Valitettavasti värikkääseen elämään kuuluu helposti myös paljon surullisiakin asioita. Ehkä juuri liian värikäs elämän alku on tehnyt sen että on pitänyt oppia elämään ihan rauhallisesti ja uskomaan että ei ihan jatkuvasti tarvitse tapahtua suuria mullistuksia. Uskon että jos mun tämän astisen elämän laittaisi kanteen niin ehkä suurin asia mikä siitä heijastuisi on se että kipeät ja hirveätkin asiat voi kääntää voimavaroiksi ja positiiviseksi energiaksi. Sekä myös se, että menneisyys ei määrittele sitä miksi kukakin ihminen aikustuessaan tulee, vaan että sen määrittelee ihminen omalla tahdonvoimallaan ihan itse. Kyllä se varmasti ihan mummollekin lukukelpoista luettavaa olisi, mutta itkemistä ilman hän ei siitä kirjasta selvisi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin