Aleksi Mäkelä takaapäin

Puhutaanpa kuuluisan suomalaisen elokuvaohjaajan, Aleksi Mäkelän kanssa musiikista. Sillä heavy metal on sukua klassiselle.

Mäkelän t-paidasta ei ole pitkä matka hänen uuteen elokuvaansa Kotirauha.

Tässä Aleksi seisoo kertomassa siitä Voicen toimittajalle.

kuva: kimmo laakso

Jostain syystä Häjyjen, Romanovien kivien ja Matti-elokuvan ohjaaja aloittaa uuden elokuvansa Albinonin Adagiolla. Sehän on barokkisäveltäjän, italialaisen Tomaso Giovanni Albinonin tunnettu kappale. Ne jotka tietävät miten lähellä hevin ja barokin tunnelataus ovat toisiaan myöntävät, että Adagion mollilaahustus on niin surkeaa kuultavaa että kuulija alkaa kolmen tahdin jälkeen itkeä, paitsi jos on sattunut juomaan liikaa kodeiinipitoista yskänlääkettä.

Siinä on jotain samaa kuin saksalaisen heavy metal-yhtyeen Scorpionsin slovareissa. Tai paremminkin meininki on kuin suoraan Ozzy Osbournen Mr Crowleyn introsta http://www.youtube.com/watch?v=-AgPinVreQc&ob=av3n

Jostain syystä tämä musiikki yhdistettynä Kotirauhan alkukohtaukseen sai minut nauramaan. Ehkä kyse oli tahattomasta huumorista . Tässä kohtauksessa katsotaan Samuli Edelmannin esittämää, huuliviiksillä kuorrutettua epätoivoista bisnesmiestä, joka on tekemässä itsemurhaa.

Hän aikoo ajaa perheen Plymouth Voyagerin vastaantulevien kaistalle Albinonin tahdissa.
Mutta kun kysyn asiaa Mäkelältä, hän vakuuttaa että huumori liittyy kyllä tähän. Yritämme miettiä syytä sille miksi itku/nauru ovat niin lähellä toisiaan.
Eräs vihje liittyy Samuli Edelmannin hahmoon.
Mäkelän mukaan hänellä ei ole elokuvassa yhtään huumorintajua. Jos hän nauraa, niin väärässä paikassa.

Ehkä tämä todellinen huumorin puute oli hauskuuden todellinen syy. Siis se mikä sai minut nauramaan kohdassa jossa olisi pitänyt itkeä.

Kirjoitettaessa soi Ozzy Osbourne: Mr Crowley