Elokuvat

Paholainen Pukeutuu Pradaan leffasta tuttu Häijy Ämmä on istumassa viereeni, tuskin maltan odottaa. Hän on lähes 180cm (ilman korkoja). Mitkä minun mahdollisuuteni ovat? Jättimäinen Chanel-timanttisormus uhkuu varattu-signaalia. Samaan pöytään minuutti sitten tunkeutunut tuntematon brasilialaismies on vanginnut totaalisesti Emily Bluntin huomion.Viimeiset viisi minuttia he ovat keskustelleet Glauber de Andrade Rochan elokuvasta Deus e o Diabo na Terra do Sol vuodelta 1964 jota en ole nähnyt.

Oikeasti Emily ei pidä kauhuelokuvista, mutta tottakai hän yrittää olla ystävällinen brassille ja ainakin näyttää kiinnostuneelta. "En oikeasti pidä kauhuelokuvista" hän sanoo tyrmäävällä äänellä joka vetää sällin hiljaiseksi. Nyt on minun vuoroni puhutella elokuvatähteä. Mistä hän oikeasti pitää. Tähän mennessä yritykseni heruttaa näyttelijästä kiinnostavaa dataa on rajoittunut hänen I-podinsa sisällön penkomiseen. Sieltä skrollautuu Sigur Rosia ja Patti Smithiä. Blunt sanoo kuunnelleensa viimeaikoina paljon Rollareitten White Horses-biisiä.

Hivuttaudun hieman lähemmäksi.

Huomaan tekeväni journalistisen jäckpotin,erääseen kysymykseeni Emily parahtaa "Oh Fuck" ja katsoo ulos hotellin ikkunasta. Kirjoitan sanat ylös lehtiööni. Juhlin vilkaisemalla voitonriemuisesti brassi-kilpailijaani joka näprää nauhuriaan.

Emily pitää...

Shakepearesta.

Viime vuonna Lontoon stage imuroi poikkeuksellisen määrän Hollywood-staroja: Jude Law Hamletissa, Rachel Weisz Viettelysten vaunussa. Hollywood stara Patrick Stewardin (Star Trek, X-men) imussa jopa Samuel Beckettin hörhö-eksistentiaalisesta Huomenna Hän tulee näytelmästä tuli megahitti.

Käy ilmi Bluntille leffat eivät olekaan seuraava sesonki. kuten Kim Cattrall Sex and The Citystä hänen tähtäimessään on päästä stagelle Lontoon teatterikaupunginosaan West-Endiin.

"Tai sitten Broadwaylle" hän lisää.

Kuin vahvistuksena trendille The Performing Right Society for Music kaavailee West Endiin tähtikatua Walk of Fame tyyliin, jonne Emilykin mielellään tulisi ikuistetuksi.

"Vittu, jätkä mä rakastan sua" oli kerran ilmaus jonka streittimies sanoi samaa sukupuolta edustavalla kaverille äärimmäisissä olosuhteissa, nautittuaan n. 5 litraa lager-olutta ja puristaessaan toisella kädellä hermostuneesti jalkapalloa. Luonnollisesti seuraavana päivänä mitään tunnustusta ei ollut koskaan tehtykään.

Mutta viimeisen vuoden aikana Hollywood on suoltanut toisenlaisen ns. streitin veljesrakkauden, bro-manssin ideaalin koko planeetan tietoisuuteen. Me olemme nähneet ainakin Guy Ritchien ja Jude Lawn käsikynkässä (selvin päin)jota on seurannut liuta muita jotka reippaasti flirttailevat tavislandian homofobian kanssa. Vanavedessä on ilmaantunut joukko miestoimittajia jotka joko toteavat "ääh koko bromanssi on paskapuhetta. Minä en rakasta miehiä" tai vastaavasti tunnustavat olevansa kuolettavasti rakastuneita johonkin mieheen ja ettei kyse ole mistään muusta.

Sosiologit ovat innoissaan. He puhuvat male-bondingista ja homososiaalisuudesta. Hihuu, vihdoinkin miehet voivat relata ja taputtaa toisiaan olalle ja halailla! Ainakin valkokankaalla.

Elokuvissa bromanssi tuntuu kukkivan komedioissa, Jude Apatowin tuotannot (I Love you Man) leikkivät perspelon tulella ja viimevuonna nähty Humpday vei bromanssin rajat kokonaan toiseen sfääriin. Mutta kuinka ollakaan bromanssi ei ole vain vitsi: Sherlock Holmesin päivitetty versio oli aito 100% bromanssi. Downey Jr:n kommentoi myöhemmin suhdettaan Jude Lawn kanssa: Tämä ei ole komedia vaan rakkaustarina...."

Koko puhe bromanssista tuntuu kutsuvan miehiä sladdinmittauskilpailuun liberaaliudessa : fobiat roskakoriin nakannut dynaaminen heteromies ei pelkää karvaisen käden puristusta...vaan tarttuu siihen kuin ritari Excalibur-miekkaan.

Tai sitte ei tartu. Käytännössä kömpelöt mieshalit ovat osoittaneet että selvinpäin halailu voi valkokankaan ulkopuolella olla erinomaisen vaivaannuttavaa, puhumattakaan yhteisistä kynttiläillallisista!

"Kauan eläköön pr-mies. Alköön kamalat faktat koskaan tulko loistavien tarinoiden tielle" toteaa mies jolla on kauluspaidan ylin nappi auki.

Kettumainen mies on Mark Borkowski. Hän brassailee nimeään kantavan pr-firman tilaajilla: Led Zeppelin, Sony, Amnesty ja American Express. Pöydällä on kopio hänen kirjastaan Kuuluisuuden Kaava, Kuinka Hollywoodin Fiksaajat ja Feikkaajat loivat Julkkisteollisuuden.

Valitettavasti olen joutunut samaan kahvilaan kaikkien spin-tohtoreiden ja pr-miesten kuninkaan kanssa. Tämä lounge on tv-studion lämpiö jossa kuvataan parhaillaan Diiliä (Mä annan sulle potkut).

Borkowski ihannoi varauksetta systemaattista paskanjauhannan taidetta.

Jopa minä uskoin että hänen kirjansa on kuuma uutuus. Juuri sitä mitä ilman en voi tulla toimeen.

Kriitikot ovat sitä mieltä Andy Warhol suhtautuu Borkowskiin kuin Johannes Kastaja Jeesukseen. Hän tietää miten massoja puhutellaan. Andy puhui varttitunnista. Mutta hän olikin vain osittain oikeassa.

Borkowskin mukaan:

F (T)= B+P (1/10T>+1/2T2)

Kiteytettynä: Saavutettuaan suosion henkilö x pysyy tunnettuna keskimäärin 15 kuukautta. Ei siis minuuttia. Sen jälkeen alkaa alamäki. Ja tämän estämiseksi tarvitaan Borkowskia joka fiksaa tarinan: Näyttelijä se ja se heitti x:ää tuopilla päähän. George Clooney ajoi urheiluautolla ajas kalliolta ja makaa nyt sairaalassa. Seuraavana päivänä me luemme lehteä ja toteamme kahvitauolla:

"Kuulitsä hei George Clooney ajoi alas kalliolta"

Tämä toistetaan 15 kuukauden välein. Ja kas, näiden pr- nastojen avulla tähti pysyy julkisuuden muovigalaksissa hamaan tappiin.

Kirjansa viimeisellä sivulla Jeesus Borkowski ojentaa kätensä meille maallikolle: HALUATKO TULLA KUULUISAKSI? MIKÄ TÄRKEINTÄ HALUATKO PR-MIEHEN TAISTELEMAAN PUOLESTASI, SOVELTAEN TÄSSÄ KIRJASSA ESITETTYÄ KUULUISUUDEN KAAVAA PYRKIMYKSESSÄSI TULLA KUULUISAKSI?

Borkowskin tenhoa on vaikea selättää. Kuluu 3,5 sekuntia ja olen ostanut hänen kirjansa. Se siitä yrityksestä säilyttää kriittinen etäisyys. Toiset viisi sekuntia. Istun Borkowskin pöytään. Ai että maistuisko mulle espresso? Oho! Miten tässä nyt näin kävi?

Juomme Borkowskin kanssa espressoa.

Oscar-gaalan on hänen mukaansa elokuvateollisuuden pitkäikäisin julkisuustemppu. Gaala alkoi tavallista suuremmasta elokuvaväen illallisjuhlasta vuonna 1928. Matka kohti nykyistä spektaallia alkoi kun palkintotilaisuus kopioi menestyksellisesti elokuvatuottaja ja aviaattori Howard Hughesin pr-stuntin kaavaa.

Hughes keksi miten houkutella lehdistöä muuten tavalliseen elokuvansa Hell´s Angels ensi-iltaan. Hän kutsui paikalle kaikki starat Chaplinia myöten, vuokrasi valonheittimiä ja levitti punaiset matot. Ja kas hänen elokuvasta tuli hitti. Journalistit saapuivat tähtien magnetisoimana kuin kärpäset hehkulamppuun. Näytti siltä kuin kaikki olisivat yhtäkkiä tulleet paikalle itse elokuvan vuoksi -varsinkin jos satuit lukemaan jutun lehdestä.