Jokaisessa meissä asuu musta kuningas

Miksi valkoiset tykkäävät mustista jutuista? Tämä on aihe, josta on paljon kiistelty, myös elokuvien yhteydessä. Hyvä johdatus aiheen ongelmiin on tietenkin Christian Landerin blogista koottu kirja, Stuff White People Like. http://stuffwhitepeoplelike.com/ Siinä on nähtävissä se tyypillinen valkoisen henkilön aavistus, ettei hänessä ole mitään aitoa.

Jonkinlaisen aavistuksen sain kuunnellessani eteläafrikkalaista räp-aktia, Die Antwoordia. Aluksi ajattelin, kuten monet, että tässä on nyt aitoa valkoista työväenluokkaista uhoa. Sitten tietysti kävi, niin että taustalla oli jonkinlainen performanssi-mies, Watkin Tudor Jones.
http://www.youtube.com/watch?v=AIXUgtNC4Kc

Ehkä piinallisin kuvaus aiheesta löytyy Mike Judgen elokuvasta Konttorirotat. Siinä valkoinen mies laulaa hip-hopin tahdissa jonottaessaan ruuhkassa. Sitten yhtäkkiä iso musta mies ilmestyy asfaltille -autossa istuva valkoinen joutuu paniikkiin ja ruuvaa välittömästi ikkunan kiinni.
http://www.youtube.com/watch?v=GKlDBi0cyIA

Tämä kohtaus ON elokuvahistorian piinallisimpia. Jälkeenpäin minulla on aina tunne, että jos valkoinen katsojamme repeää nauruun, hän nauraa myös itselleen. Mutta mille me oikeastaan nauramme? Public Enemyn Chuck D ja Flavor Flav räppäävät jotakuinkin siihen tyyliin, että Elvis oli monille valkoisille sankari, mutta heille hän ei merkkaa paskaakaan. Elvis oli mustille räppäreille pelkkä rasisti ja imitaattori itsekin, ja kaiken lisäksi mutsinussija, kuten lännenelokuvista tuttu John Waynekin!

Minusta tämä Konttorirottien kohtaus kuitenkin jollain hirveällä tavalla osoittaa, että mustasta kulttuurista pitäminen ja sen inhoaminen ovat toisiinsa kytköksissä. Tutkija Eric Lottin mukaan Elviksen matkiminen on peilikuva siitä miten valkoisuus käytännössä toimii. Kyse on skitsofreniasta, pitämisen ja ei-pitämisen perverssistä vuorottelusta. Tilasta, jossa välillä tunnetaan itsensä kuninkaaksi, ja välillä valkoiseksi paskiaiseksi, joka matkii kuningasta. Elviksen matkimisen tarve antaa valkoisille mahdollisuuden tulla lähelle mustaa kulttuuria musiikillisen perinteen muodossa. Samalla Elviksen matkija kuitenkin jotenkin vaan unohtaa Elviksen olemuksen mustuuden - sen että oikea kuningas on musta. Hän suorittaa kulttuurin valkopesun kuin kuka tahansa meistä.

Onkin väitetty, että me kaikki tavalla tai toisella syyllistymme tähän skitsoon Elviksen matkimiseen vaikka emme olisi koskaan kuulletkaan Elvistä. (Päästäkseni tunnelmaan, olen katsomassa eräänlaista aiheeseen liittyvää klassikkoa nimeltä Kuherruskuukausi Vegasissa http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuherruskuukausi_Vegasissa)

Kaikki asiat josta valkoiset pitävät, ovat useimmiten yhdistettävissä jonkinlaiseen epämääräiseen "etnisyyteen". Esimerkiksi tango nauttii Suomessa lähestulkoon kansanmusiikin asemasta. Se tuntuu meistä verevältä ja autenttiselta. Tango on kuitenkin alun perin afrikkalainen festivaalitanssi jonka espanjalaiset ja muut eurooppalaiset omaksuivat joskus sata vuotta sitten -mustilta. Ainakin sata vuotta valkoinen nuoriso on tuntenut itsensä "cooliksi" kuuntelemalla mustien tekemää "alkuperäistä" musiikkia. On tietenkin ongelmallista puhua "alkuperästä". Silloin tulee usein sekaannuksia ja tuloksettomia muna/kana-väittelyitä. Jos kerran valkoiset kuitenkin näin paljon diggailevat mustia juttuja, miksi heillä on niin kova tarve rasistiseen valkopesuun? Miksi valkoisilla on niin kova tarve väittää : me olimme täällä ensin, jättäkää meidät rauhaan?

Mitä siis tapahtuu, kuin valkoinen henkilö nousee barrikadeille puolustamaan omaa kulttuuriaan, joka on ilmeisesti uhattuna? Koska hän tietää, ettei ole mitään todellista puolustettavaa, on puolustaminen tuhoon tuomittua. Siitä tulee takuuvarmaa urpoilua, jota ei mittaa järki eikä mikään muukaan mittalaite.

Kirjoitettaessa soi Brant Björk : Ghettoblaster