Kebab Connection

Toisen polven mamuohjaajan, hampurilaisen Fatih Akinin (1973) vuoden 2007 elokuva Taivaan Reunalla käsitteli kulttuurien kohtaamista Saksaan jo paikalleen asettuneiden turkkilaisten näkökulmasta. Tässä leffassa oli kaksi tärkeää kaupunkikuvausta. Toisaalta Istanbul joka oli täynnä saksalaisia, ja Bremen joka on täynnä turkkilaisia, mm. huora jota esittää Nursel Köse (Turkkilaiset nimet ovat jatkuvaa ääntämisjumppaa). Soul Kitchen(2009) oli kuvaus kreikkalaista ravintolaa pitävästä hampurilaisesta.

Olin kauhistunut kun huomasin että ensi-illan saanut Akinin New York-kuvaus sai murska-arvostelut uusimmassa Little White Liesissa. Näyttää siltä ettei hampurilainen ohjaaja jonka vanhemmat ovat turkkilaisia voi ohjata uskottavasti New York-draamaa. Ok, New York I love you oli yhteisohjaus, mutta silti. LWS:n kriitikko on sitä mieltä että elokuva on pahin klisee New Yorkista mitä kuvitella saattaa. http://www.littlewhitelies.co.uk/theatrical-reviews/new-york-i-love-you-13838

Se on eräänlainen jatko-osa 22:n eri ohjaajan elokuvaan Paris je t'aime.Nyt kun myös Moscow I love you on jo ilmestynyt jäämme odottelemaan Helsinki I love youta.

Voisin yhtyä LWL:sin kritiikkiin sovellettuna eurooppalaisiin kaupunkeihin amerikkalaisten kuvaamina. The Tourist tuntui todella keskittyvän stereotyyppiseen Pariisiin, La Tour Eiffeliin, La Seineen ja muihin ikonisiin mestoihin. Vähän sama kuin kaikissa Helsinkiin sijoittuvissa elokuvissa eduskuntatalo ja Mannerheim hevosen selässä viestivät daijullekin missä ollaan. Ranskalais-Usalaisen Julie Delpyn kuvaus amerikkalaisesta Pariisissa elokuvassa Two Days in Paris ei varmaankaan imarrellut amerikkalaisia. Ehkä se oli vähän liian stereotyyppinen. Elokuvan jenkki on huumorintajuinen, paskantärkeä, mustasukkaisuuteen taipuvainen tatuoitu lihaskimpale joka näkee kaikkialle merkkejä salaliitosta. Sitävastoin ranskalaismiehet ovat ihania rakastajia jotka tekevät pippeli ja pimppi-aiheisia maalauksia.

Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus on yleensä taloudellisesti motivoitunutta. Nimeomaan eurooppalaiset kaupungit toimivat magneettina parempaa elämää etsiville siirtolaisille. Euro-siirtolaisuuutta käsittelevissä elokuvissa harvoin kuitenkaan kaupunkia esitetään minään kotoisana paikkana. Yleensä näissä elokuvissa kaupunki on ohikulkupaikka joka on täynnä nuhjuisia huoltamoita, sairaaloita, vastaanottokeskuksia ja sairaaloita. Näissä elokuvissa ollaan usein tien päällä ja sulloutuneina erilaisiin kulkuneuvoihin tavalla joka hiukan muistuttaa westerniä.

Maahanmuuttajat ovat 2000-luvun lehmipoikia ja tyttöjä etsimässä maagista rajaseutua.

Ensimmäinen euroleffa joka todella pureutui eurooppalaiseen maahanmuuttoon oli kurdien euroopanretkestä kertova Journey of Hope (1998) joka sai myös Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Olikin merkkillepantavaa että elokuvan eräässä kohtauksessa ihmiskauppias käskee kurdeja sanomaan viranomaisille että he ovat tulleet määrämaahansa Sveitsiin poliittisesti syistä.

Totuus on toisinaan parempi peittää.

Kirjoitettaessa soi Mountain: Climbing!